jovela

jovela

sunnuntai 12. marraskuuta 2017

Kehruulla

Tällä viikolla, tarkalleen eilen koitti kovasti odotettu kehräyskurssi, jolle olimme ilmoittautuneet naapurivaarassa, eli "peltojen toispual" asuvan ystäväni kanssa jo alkusyksystä. Meitä kahta vanhan talon uusemäntää yhdistää vanhan talon kodiksi kunnostamisen lisäksi myös kiinnostus erilaisiin perinnetaitoihin, joihin tutustumisessa ja haltuunotossa ystäväni on kunnostautunut erityisesti erilaisten kädentaitojen saralla. Tällä kertaa hän sai puhuttua minutkin kurssille - eipä siihen suostutteluun tosin vaadittu sen kummempaa kuin pirautus luurilla, että kehruukurssi olisi tarjolla naapurikaupungissa ja olin jo innoissani lähdössä mukaan. Ajatus kehruutaidon opettelusta oli jo ollut ajatuksissa muutenkin. Muistaakseni viime talvella törmäsin rentoutusvideoonkin, joka sisältönä käsittää tunnin verran kehruuta. Tasainen rauhallinen rukin ääni, samat toistuvat käsiliikkeet, suorastaan meditatiivista katsottavaa! Kun ystäväni sitten soitteli kehräyskurssista, olin jo melkein rukki kainalossa menossa kehräämään. Pari kuukautta kuitenkin piti odotella ilmoittautumisesta ennen kun suuntasimme kehruupäiväksi kutsutulle kurssille ja se oli kokemus kerrassaan!



Meillähän on talon mukana tullut parikin rukkia, joilla tässä talossa on kehrätty villaa langoiksi. Yksi rukki on edelleen ullakolla, toinen oli Gerdassa, enkä ikipäivänä olisi omin neuvoineni osannut kumpaakaan käyttää. Tämä seikka kävikin hyvin selväksi heti kurssin alussa.

Aloitetaan vaikkapa sellaisesta huvittavasta seikasta, että asetuin kurssirukin taakse väärinpäin, siis siten, että edessäni oleva rukki oli väärä kylki itseeni päin. Tässä voikin heti tehdä selväksi miten noviisi tällä saralla olin, enkä rehellisesti sanottuna kurssin jälkeenkään voi mitenkään taidoillani loistaa, mutta jotain opin sentään ja kehruukipinä on sytytetty! Kehrääminen aloitetaan siis asettumalla rukin oikealle puolelle valmisuasentoon. Rukin oikea puoli ei olekaan se "syvennyspuoli", johon olettaisi kehrääjän mukavasti asettuvan, vaan se toinen puoli, joka omaan silmääni näytti rukin selkäpuolelta. Myöskään rukin perässä oleva tappimainen kahva ei olekaan siinä helpottamassa rukin siirtelyä, eikä se olekaan löystynyt tappi, vaan tappi jonka pitääkin olla löysä, sillä sillä onkin ihan oikea toiminto! Tapista, eli ämmästä kiristetään rukin pyörän lankaa.


Kuvassa lattialla näkyy harjoitusvillaa, joka ei ole valmista lankaa, vaan lankamaisen haituvaista haurasta villaa.

Verrattain yksikertaiselta näyttävä puuha noin ylipäätään on suoraan sanottuna haastavaa ja vaatii harjoittelua. Ensimmäiset kaksi tuntia kurssista meni siihen, että sain ylipäätään jotain kiertymään puolalle ilman, että harjoitusvillanauha katkesi, jota se teki likimain tusinan kertaa vartissa. Oli suunnattoman haastavaa kyetä ohjaamaan harjoitusvillanauhaa kierteellä puolalle ja samaan aikaan polkemaan rukkia. Se kuulostaa helpolta. Mikäs siinä on, senkus polkee vaan, sitähän varten rukissa on poljin. Vaan kun se ei menekään niin! Rukin pyörää ei voi polkea kuin palkeita tai lankaan ei kehity kierrettä ja taas toisaalta kun polkee rauhallisemmin, rukin pyörä ei jaksa mennä ihan kokonaista kierrosta ja juuri kun rukin ohjain on nousemassa ylös ja painat polkimesta lisää vauhtia, pyörä lähteekin väärään suuntaan ja lanka - jos sitä nyt on ylipäätään ehtinyt saada puolalle, menee söherölle. Tämä oli harjoitusrukkini harmi, poljin ei vaan noussut takaisin toivotulla tavalla, joka vaikeutti aloittelijan ähräilyä rukillaan. Itselleni lisähaasteita eilen aiheutti se, että kurssipaikka oli koulussa, jonka lattiat eivät ole rukkiystävällisiä. Rukit liukuivat lattialla kunnes teippasimme ne maalarinteipeillä lattiaan.

Olen pohtinut monta kertaa omaa rukkia katsellessani, että miten lanka varsinaisesti muodostuu villasta rukilla kehrätessä? Nyt tiedän ja koska kehräämisen harjoittelun ensitunnit olivat melkoisen takkuista puuhaa, saman toistoa vailla onnistumisia, kurssin parhaat pisteet olisin saanut puhtaasti rukkitekniikasta. Koukattuani harjoitusvillan sen satakunta kertaa puolalle rukin oikeista koloista, osaan tämän taidon vaikka unissani. Seuraavaksi piti harjoittaa kättä oikealle käsituntumalle ohjaamaan harjoitusvillaa puolalle. Koska vastahakoisella polkimella varustetun rukin polkeminen yhdistettynä tähän taitoon oli niin haastavaa, kehräsin harjoitusvillaa kirjaimellisesti käsin, eli pyöräyttämällä rukin pyörääkin käsin. Oikeastihan puuhan pitäisi edetä siten, että yhdellä kädellä ohjataan kierrettä kohti rukkia pyöräyttämällä rukin pyörää kunnes käden ja rukin väliseen osaan villaa muodostuu kierre, joka taas vapautetaan puolalle ja toisella kädellä ohjataan villaa ohuelti kierteitä valvovalle kädelle, jonka (käsien välisellä) puolella taas kierrettä ei saa syntyä. Lukuisten villan katkeamisten ja hulvattomien söheröiden muodostamisen jälkeen aloin päästä hommasta jyvälle ja aivan kurssin loppupuolella jo sain kehrättyä lankaa myös polkemalla rukkia. Langan laatu tosin polkemalla kehrättynä oli verrattoman hupaisaa katsottavaa, mutta onnistuinpa kuitenkin saamaan lankaa puolalle ja pienen vyyhdin lankaa valmiiksi kurssipäivän aikana!



Kokeilin kahteen kertaan kehräämistä myös ihan karstatusta villasta harjoitusvillan sijaan. Voin sanoa, että se on aloittelijalle todella haastavaa ja karstatun villan suhteen olen aivan alkutekijöissä. Jos tässä vaiheessa pitäisi sukkalangat kehrätä karstatusta villasta, kylmin varpain saisi kulkea, eikä ne harjoitusvillalangatkaan ihan tuosta noin vaan käyttökelpoiseksi langaksi muuttuisi. Langan muodostaminen karstatusta villasta kehräämällä selkeästi vaatii paljon harjoittelua, enkä voi kuin ihailla heitä, jotka tämän taidon hallitsevat. Hatunnosto kaikille heille, jotka ylläpitävät tätä hienoa taitoa tuottaa villoista oikeaa villalankaa. Väitän, että myytävät käsin tehdyt lankavyyhdit ovat enemmän kuin hintojensa väärtejä.


Vasemmalla oma aikaansaannokseni ja oikealla ystäväni kertaa kahta kehrättyä lankaa yhdeksi kaksiväriseksi langaksi.

Oli kyllä niin hauska kehruupäivä ja kurssille osallistunut porukka mukava, kaikilla mitä ilmeisimmin lehmän hermot, sillä samoja haasteita eilisen aikana tuntui olevan kunkin kurssirukin äärellä hääränneellä ja lehmän hermoilla oli ohjaajammekin varustettu, sillä hän joutui opettamaan aina uudelleen samat asiat jokaiselle vuorollaan. Joukossamme selkeän poikkeuksen teki kehruutaidon jo haltuun ottanut rouva, jonka puolalle syntyi hienoa, ohuen ohutta koiran karvoista ja lampaan villasta kehrättyä lankaa. Hän on kyllä melkoinen Sherlokkikin, sillä siinä yhdessä porukalla jutustellessamme hän tunnisti minutkin blogia kirjoittavaksi Jovelan emännäksi, vaikkei blogeista ollutkaan mitään puhetta päivän aikana.


Kuvassa kurssilta kotiin hankittua lampaanvillaa ja edessä kanssakurssilaiselta lahjaksi saatua tummaa koirankarvavillaa.

Lämpimät terveiset siis ja kiitokset kehruukanssakurssilaisille kivasta päivästä jos satutte tänne tienne löytämään ja kiitos Anulle kotiinviemisistä, sain mukaani ihanan möykyn koirankarvaa jatkoharjoittelua varten. Täällä Jovelassa alkaa tänään oman rukin puhdistaminen ja katkenneen langan kiinnitys takaisin paikoilleen. Ilokseni huomasin tässä aamulla, että rukkimme noin muuten on ihan käyttökunnossa, pientä korjailua vain muutama osa vaatinee ja mikä parasta, rukin poljinlaudan palautin on loistokunnossa! Kevyt ukkovarpaan painantakin saa rukin pyörän pyörimään kevyesti ja poljin nousee hanakasti ylös sen sijaan, että vauhti hyytyy melkein heti, kuten harjoitusrukkini kanssa tapasi käydä.

Tonttuilua

Rinta rottingilla, ihan itse ja ohjaajan lukuisin neuvoin sain kun sainkin oheisen lumipallon kokoisen kerän villalankaa eilen tehdyksi, laadusta ei kannata mainita eikä siihen kuluneista tunneista. Langasta piti sitten jo kokeilla jotain nykertää ja koska en (ainakaan vielä) edelleenkään ole mikään puikkotaikuri, tein Jovelan uusimmalle asukkaalle, Aukusti-tontulle kaulurin. Aukusti on Jovelan kotitonttu ja saapui meille suuresta maailmasta varustettuna toiveella, että Aukusti seikkailisi instassa kertoen miten täällä valmistaudutaan jouluun ja millaisia puuhia talossa milloinkin tapahtuu. Aukusti kuuluu lastekirjaan pohjautuvaan elf on the shelf -tonttukuntaan, jonka jäseniä on nähty somessa viime vuosina. Toistaiseksi Aukusti on kotiutunut Jovelaan omaan tahtiinsa, mutta nopea tyyppi tonttu on käänteissään, sillä se on ehtinyt jo saunoakin täällä. Tässä Aukusti poseeraa uudessa käsin kehrätystä langasta virkatussa kaulurissaan kannatellen eilistä saavutustani, tuota lumipallon kokoista villalankakerää. Nåja, Aukustin seikkailuja voi tosiaan halutessaan seurata instassa sen mukaan, miten tonttu katsoo asiakseen lyöttäytyä mukaan puuhiimme.


Valosaastetta

Se on jännä, miten sitä katsoo asioita uusin silmin, kun ei toviin ole jotain tehnyt vaikka se joskus ennen olisi ollut ihan tavallista arkea. Tässä asiassa tuo uusin silmin katselu oli kirjaimellista ja kivuliasta. Tuli nääs koettua ylivalaistumisen kivut. Meillä kun ei ole tapana käydä kaupoilla hämärän saati pimeän aikaan, tämän viikon kauppakäynnillä järkytys oli melkoinen. Siinä kun taapersimme parkkipaikalta kaupan ovelle ja siitä sisään, tuntui kun olisi kävellyt suoraan leikkaussaliin tai menneiden aikojen poliisilaitokselle kolmannen asteen kuulustelulampun eteen. Miksi ihmeessä kaupoissa pidetään niin järkyttävän kirkasta valaistusta? Tämän pimeämmän vuodenajan aikana se kontrasti on jäätävä, enkä voi käsittää ketä tai mitä moinen ylivalaisu voisi palvella. Itselläni se ainakin pisti kinttuihin vauhtia ja mukaan lähti tasan se mitä kaupasta tultiin hakemaan. Hetkeäkään enempää kaupoissa ei tehnyt mieli olla, saati tutkia valikoimaa. Joskus teini-ikäisenä olin kesätöissä kaupassa ja silloin tuoretiskeissä oli valot, joilla saatiin lisävalaistua tuoremyyntituotteita. Muualla kaupassa oli ihan normaali valaistus, jossa hyvin pystyi tihrustaa sen mitä pakkauksista halusi lukea jos jotain halusi lukea. En kyllä enää mene kauppaan pimeän aikaan ellei ole ihan pakko. Karmiva kokemus, joka sai silmät ja pään kipeäksi. Tunnen suurta myötätuntoa kaupanalan työntekijöille, jotka joutuvat viettämään tuollaisessa valosaasteessa koko päivän huolimatta siitä, että liikkeiden ylivalaistuksen vaikutuksista tehdyt tutkimukset osoittavat miten haitallista se ihmiselle on, eikä kannusta asiakkaitakaan ostamaan yhtään enempää mitään, kuin maltillisemmin valaistussa liikkeessä - väittäisin, että juuri toisinpäin. Hyi, yök, en mene!

Uusia kuunnelmia!

Ja nyt tämä emäntä siirtyy putsaamaan ikiomaa rukkia. Kehruupalo on syttynyt ja hinku opetella lisää on läsnä. Toivottelen teille kaikille kivaa sunnuntaita ja hyvää alkavaa viikkoa. Kylmempää säätä lupailevat sateiden tilalle, josko saisimme nauttia taas vaihteeksi kuulaan aurinkoisista päivistä näiden harmaampien päivien jälkeen. Tällä viikolla saan lopettaa sunnuntaipostauksen taas kahteen kivaan kuunnelmavinkkiin, joista toinen on mukava ja toinen on oikea helmi! Helmenä pidän oikein perinteistä, hyvän tarinan ja äänimaailman omaavaa neliosaista Mies menettää muistinsa -kuunnelmaa, jonka juoni on herkullinen ja vaan paranee loppua kohti uusin juonenkääntein. Suosittelen tätä täydellä ilolla:

"Teatterimies Peter Duluth herää eräänä kauniina aamuna pää siteissä ja raajat kipsissä, lääkepöhnässä ja muistinsa menettäneenä. Peterille uskotellaan hänen olevan rikas hulttio nimeltään Gordon Friend. Vaikkei Peterillä ole oikeastaan mitään syytä olla uskomatta tähän, hänen epäilyksensä heräävät.."

Varjoissa kulki kuolema taas on oikein kiva ja viihdyttävä kuunnelma, vaikka se loppupuolella kuunnelmaa onkin hieman kökköä tarinankerrontaa ja kuunnelma loppuu mielestäni hieman töksähtäen. Silti oikein hauska ja kuuntelun arvoinen, myöskin neliosainen kuunnelma:

"Tarina alkaa New Yorkista, jossa kaksi liikemiestä sattumalta tutustuvat toisiinsa. Kohtaaminen päättyy automatkaan ja surmaan. Myös Suomen Kuopissa tapahtuuu: paikallisen liikemiehen Mikko Sarmalan näyttelijä-vaimo Ritva Sarmala saa surmansa laskuvarjohypyssä. Varjo havaitaan tutkimuksissa ihan moitteettomaksi, kokeneen hyppääjän toimenpiteet oikeiksi eikä motiivia murhaankaan löydy. Kun soppaan hämmennetäään vielä petokselta haiskahtava vakuutusjuttu, onkin rikostutkijoilla mukavasti töitä."

Kuunnelmia on mukavaa kuunnella kotoillessa ja puuhaillessa. Ehkäpä tässä vielä pääsee itse kuuntelemaan kuunnelmia samalla kun kehrää villaa langaksi mutta sitä ennen tuo kuvan oma rukki putsataan ja huolletaan toimintakuntoon. 


Rukin omia kelojakin on tallella täällä talossa ja eilisen kurssin myötä selvisi myös miksi kummassa joku on tehnyt kahdelle puolalle säilytyskotelon. Kotelo on kätevä nimenomaan kehruupuuhissa, kun lankoja kerrataan, eli yhdistetään kaksi kehrättyä lankaa yhdeksi kaksisäikeiseksi, vahvemmaksi tai vaikkapa kaksiväriseksi langaksi. Näitä puolakoteloita ei kuulema ole paljon jäljellä enää. Onpa hauskaa, että tähän taloon on jäänyt yksi.

Hyvää sunnuntaita ja hyvää isänpäivää - myös omillemme tuolla pilvien toisella puolen.


Lämpimin terveisin

Jovelan Johanna

sunnuntai 5. marraskuuta 2017

Lemmikkejä, lapsuuden muistoja ja lempeitä jouluvalmisteluita

Sain viime viikolla Viherrilliltä haasteen, joka pitkin viikkoa heitti itseni takaisin lapsuuden muistoihin, vanhempieni puutarhaan ja millaisia muistoja ne vuodet ovat kantaneet mukanaan. Useampi kyynelkin on tällä viikolla vuodatettu vanhoja kuvia katsellessa. Pyhäinpäivä osui tälle viikolle ja meillä on kovin monta muistettavaa isännän kanssa. Äitini nukkui pois tässä kuussa kolme vuotta sitten ja appiukkoni keväällä. Myös isäni on jo tämän ajan toisella puolella. Kaikkia heitä on ikävä. Kellastuneita valokuvia, ajan kultaamia kultaisia muistoja, niistä oli tämä viikko tehty.

Lapsuuteni puutarhamuistot

Olen paljasjalkainen stadilainen ja varhaisimmat lapsuusmuistoni liittyvät kerrostaloon, jossa asuimme varhaislapsuudessani. Ollessani muutaman vuoden ikäinen muutimme mummoni rakennuttamaan omakotitaloon naapurikaupunkiin. Lähiperhettäni ja Ankkalinnan asukkaita yhdistää yksi asukas, nimittäin Iines-mummo. Iines-mummoni jäi paria viikkoa ennen rauhaa leskeksi ja neljän lapsen yksinhuoltajaksi. 50-luvulla Iines oli töissä rakennusfirmassa, jonka kautta hän rakennutti itselleen ja lapsilleen talon osallistuen myös itse rakennustöihin. Talo, hieman omituisen muotoisella tontilla, oli ihan tavallinen omakotitalo, enemmänkin matala bungalow-tyyppinen rakennus kuin perinteinen 2-kerroksinen rintamamiestalo. Sinne mekin sitten muutimme ollessani ehkäpä n. 3-4 vuoden ikäinen. Samalla Iines-mummo muutti tontilla sijainneeseen pieneen mökkiin, jossa hän sitten asuikin pitkälti yli 80-vuotiaaksi, tuossa pikkumökissään, jossa ei ollut juoksevaa vettä tai kylpyhuonetta.

Vanhempani olivat kovia puuhaamaan kaikenlaista kotoisaa. Isäni oli oikein perinteinen mies siinä mielessä, että hän osasi nikkaroida, hoiti pihan, talon, auton ja kaikki perinteiset miehekkäät puuhat pieteetillä, huolsi öljymasinat, kantoi painavat matot ulos hangille talvisin ja puhdisti rännit syksyisin. Hän oli tarkka mies, koskaan mikään ei saanut rempsottaa ja pihankin piti olla tiptop. Äitini taas oli luonteeltaan siisti ja oikea kodin hengetär, joka kokkaili, leipoi ja huushollasi siten, että kotikin oli tiptop.

Meidän pihamme oli varmasti aivan tavallinen sen ajan omakotitalon piha puutarhoineen. Marjapensaita oli, oli oma pieni peruna- ja mansikkamaa, raparperia, tilliä, ruohosipulia ja persiljaa, mutta omenapuita meillä jostain syystä ei ollut. Yksi kirsikkapuu oli ja se teki hävyttömän kirpeän happamia kirsikoita, jotka taisivat mennä lintujen suihin. 70- ja 80-luvulla Suomessa ei ollut sellaista puutarhabuumia kuin nyt. En muista että kellään meidän tiellämme tai lähitienoilla olisi ollut kasvihuonetta tai sen kummempaa puutarhaintoilua kuten nyt on. Pysyttiin niissä kovin perinteisissä jutuissa ja katsottiin, että perennat, ne perinteiset olivat ruodussa. Meidän pihallamme oli kyllä joitain hieman erikoisempia puita kuten hopeapajuja ja hopeakuusia. Jossain vaiheessa yksi hopeapaju kuoli ja isäni teki siitä toteemin. Muistan miten toteemipuun lakattu pinta kuoritui hiljalleen pois - tapasin kiipeillä siinä puussa, istua sen latvahaarukassa ja usein vaatteet olivat sitten enemmän tai vähemmän niissä lakkalastuissa.



Talvisin - miten sitä muistaakin, että kaikki lapsuuden talvet olivat sangen lumisia - pihalla tehtiin lumitöitä, rakennettiin lumilinnoja, lumipallolyhtyjä, lumiukkoja ja suuria eläimiä, joilla ratsastettiin aina kevääseen saakka. Kesällä pihalla leikittiin, telttailtiin, syötiin mansikoita suoraan maasta, otettiin aurinkoa, grillattiin, heitettiin tikkaa, otettiin nokosia katetussa pihakeinussa, varottiin etteivät sormet jääneet väliin kun viriteltiin Lepolasseja, leikittiin naapurilasten kanssa, flippailtiin pikkuautoilla hiekkalaatikolla ja pelattiin krokettia - sellaista ihan tavallista sen ajan olemista. Loppukesästä alkoi marjarumba kun sekä oman pihan että metsän satoa säilöttiin. Ämpäritolkulla marjoja puhdistettiin, hillottiin, hyytelöitiin, survottiin ja mehustettiin. Ei vuodessa varmaan ollut yhtään sellaista juhlaa etteikö jotain oman puutarhan marjaa olisi ollut tarjolla. Äidin pionit tapasivat kukkia aina syntymäpäivieni aikaan heinäkuussa. Synttäriaamuna vaasissa oli aina pioneita.

Jännää, miten senkin niin elävästi muistaa, kuinka inhottavat vihreät kirvat hyppivät laumoittain päälle, jos käveli liian lähellä pihan ympäri kiertävää orapihlaja-aitaa. Pihallamme oli myös paljon lintuja, myös fasaaneja, jotka tulivat koputtelemaan kellarin ikkunalle jos ruokintapaikalla oli ruoka loppu. Meillä oli aina isäni nikkaroimat komeat lintulaudat pihalla ja usein kesällä pihalle nousi joku siemenenä syömiseltä välttynyt auringonkukka. Ja portaiden alla oli talvipesä siileille.

Kun muistelen lapsuuteni kesiä vanhempieni puutarhassa, jostain syystä näen itseni aina kirmaamassa vihreä päivänkakkarakuvioinen yöpaita päälläni, paljain varpain alas portaita, parilla loikalla nipistelevän sorapolun yli pehmeälle nurmikolle ja sieltä kadoten jonnekin marjapensaiden luo tai istumassa toppapuvussa isäni kaivamassa lumilinnassa haistelemassa steariinikynttilää, jollaisen sain ottaa omaan lumiseen valtakuntaani.

Vaikka lapsuudenkotini sijaitsi alle kilometrin päässä Helsingin rajasta, asuimme hiekkatien varrella, eikä sitä vissiin vieläkään ole asfaltoitu. En ole enää muutamaan vuoteen ajellut lapsuudenkotini ohi, josta äiti muutti pois isäni kuoltua. Se aika on saanut jäädä muistoihin ja tavallaan haluankin sen pysyvän sellaisena kuin se oli, enkä nähdä muutoksia, joita silläkin alueella on vuosien saatossa tehty.

Herkkuraksuja lemmikeille

Ja sitten näiden päivien arkisiin puuhiin! Testasimme eilen lemmikkien herkkuraksuja, jotka soveltuvat sekä kissoille että koirille. Soveltuvat on kyllä ihan väärä sana, sillä meillä ainakin sekä kaikelle persot koirat, että nirsommat kissat ihastuivat raksuihin niin, ettei meinannut kuvaa saada otettua!


Ohje on simppeli ja summittainen, koska sovelsin sen jostain lukemastani omasta päästä, kun en jaksanut mitään oikeaa ohjetta etsiä.

2 kourallista kaurahiutaleita
1 purkki vähäsuolaista tonnikalaa vedessä
kissanminttua tai tavallista kuivattua minttua (tässä jälkimmäistä)
hieman ruokaöljyä

Kouraisin kaurahiutaleet kulhoon ja lisäsin siihen lurauksen öljyä ja tonnikalan vesineen kaikkineen. Murskasin hieman kuivaa minttua sekaan. Hetken kuluttua kaurahiutaleet olivat turvonneet ja möyrin taikinan sopivaksi möykyksi kahden talouskelmupalan väliin. Kaulittuani taikinaa sopivaan paksuuteen, tein massasta pienellä sydänmuotilla keksejä ja loput tein pieniksi palleroiksi, jotka kaikki sipaisin ruokaöljyllä. Keksit paistoin n. 10 minuuttia 200C kiertoilmalla kunnes ne olivat kevyitä ja kuivan rapeita. Koemaistiaistilaisuus piti tehdä kolmasti, jotta sain yhden likimain onnistuneen kuvan otettua. Elukkaraatimme mukaan keksit ovat erittäin hyviä. Loppuivat heti. Pitää tehdä lisää (joulupakettiin myös).

Eilen teimme myös koirille tassuvahaa.

Itse valmistettu tassuvaha

Serkkuni koiralla on kovin kipeät tassut, kiitos teiden suolauksen ja kun omilla koirillammekin tuppaa tassut kuivumaan talven myötä, sekoittelin hauvoille hellivää tassuvahaa. Koska olen nyt tehnyt kaikenlaisia salvoja ja sörsseleitä, en tullut mitanneeksi ainesosia - homma meni helposti ihan arvioimalla ja mutustelemalla, mutta jospa seuraavan suuntaa-antavan ohjeen antaisin:

1 osa mehiläisvahaa (olisiko n. 3 rkl)
1 osa kookosöljyä
1 osa shea-voita
1 osa kaakaovoita
1 rkl jojobaöljyä
1-2 tl risiiniöljyä
3 rkl oliiviöljyä

Sulata kaikki ja purkita, eipä siinä sen kummempaa. Jos vaha jähmetyttyään tuntuu liian kovalta, laita se kuumaan vesihauteeseen purkkeineen, kaavi kattilaan, sulata uudelleen ja lisää oliiviöljyä. Tässä vahassa on vähän kaikkea mitä meiltä sattui löytymään, mutta varmasti ihan yhtä hyvää tassuvahaa syntyy vähemmälläkin, esimerkiksi mehiläisvaha-kookosöljy-oliiviöljy -seoksella.


Jovelan Rinsessa, mamselli Maimai toimi testieläimenä sekä ennen-jälkeen -mallina. Kuivan karheat tassut pehmenivät kummasti, joten tassuvaha tuntuu toimivan, eikä näillä aineksilla ole huolta siitä, jos hieman kieli lipaisee tassua.


Joulu ennustaa tulevaa


Voi miten pidänkään jouluvalmisteluista vanhaan tapaan.  Kuuntelen jo rauhallista joulumusiikkia, hääräilen ja ihastelen vanhojen aikojen jouluja. Olen ollut ihan pienestä pitäen jouluihminen. Meillä kuunneltiin jo alkutalvesta Noita Nokinenän joulukuunnelmia C-kaseteilta ja äidin keittiössä tuoksui joulu jo ajoissa. Muistan lapsena haaveilleeni siitä, että joskus kun kasvan isoksi ja minulla on oma koti, siellä on samanlainen ruokakomero kuin Vaahteranmäen Eemelin kotona. Jostain tv-sarjan jaksosta on jäänyt edelleen mieleen kohtaus, jossa Eemeli kiipeää ruokavarastoon ja nukahtaa sinne makkaroiden sekaan. Lapsena yhdistin jouluun tuollaisen mielikuvan, roikkuvia makkaraketjuja, isoja palvikinkkuja vadeilla ja keoittain omenia koreissa. Meillä ei kyllä kotona sellaisia ollut, mutta oli meillä ruoka- ja viinikomerokin ja ennen joulua kellarin ruokakomerossa oli foliolla peitetty joulukinkku, jonka tuoksun muistan vieläkin.

Ihastelin eilen joulufiiliksissäni Käsin tehty joulu -lehteä, joka on oikeasti kiva lehti, nimensä mukaisesti tarjoaa paljon ideoita jouluun omin käsin tehden. Ihmiselon arjen ja juhlan historiaan hurahtaneena lueskelin myös Hyvää Joulua -kirjaa, joka kertoo joulun perinteiden historiasta meillä ja maailmalla.


Jouluhan on yhdistelmä muinaisuskonnollisia juhlia, kuten kekri ja sadonkorjuujuhlat, joista kristinuskon myötä kirkko vakiutti tietyt perinteet jouluun kuuluviksi. Jouluun liittyy sangen hauskoja ja kiinnostavia uskomuksia ja jouluaikaan tavattiin ennustaa tulevaa. Joulukuun nimikin oli ennen talvikuu. Olisi hauskaa tietää mihin uskomukset ja sääennusteet perustuivat. Kokemuksiin, luonnollisesti, mutta miten?

Noin yleisesti kylmä joulukuu ennusti lämmintä sydäntalvea, leuto taas kylmää maaliskuuta.

6.12 oli muinaissuomalaisten metsänjumalan, Pohjolan isännän Nikolauksen päivä. Millainen sää oli Nikolauksen päivänä, tuli olemaan koko joulukuun.

13.12 Luttu, 1300-luvulta alkaen Lucian päivä, oli vuoden pisintä yötä edeltävä päivä eli Annan päivän aatto, joka osuisi nykyään oikeasti jouluaaton aatolle. Lucian päivän yönä ei saanut nukkua ja varuiksi oli hyvä kirtää lehmän tai vuohen kanssa ovelta ovelle varmistamassa, ettei muissakaan taloissa nukuttu.

15.12 oli metsän emännän Annan päivä, jolloin perinteisesti pantiin jouluoluet ja leivottiin joululeivät. Leivät leivottiin keskiyöllä ja yöllä myös kierrettiin talosta taloon kerjäämässä paistinkakkuja. Anteliaalle talolle oli luvassa hyvä satovuosi, kitsaalle huono, joten kakkusia annettiin mielellään.

21.12 Jos Tuomaanpäivän ja jouluaaton välillä ei aurinko näyttäytynyt, seuraavasta kesästä oli tulossa sateinen.

Taidanpa tänä vuonna kiinnittää huomiota näiden päivien vallitseviin säihin ja katsoa miten uskomukset pitävät paikkaansa. Tänäänhän ennustettiin tulevaksi kylmintä talvea viiteen vuoteen. Sikäli se olisi tervetullutta meille, sillä kylmin talvi viiteen vuoteen merkitsisi ylipäätään pakkasia. Likimain vesisateessa on tässä talossa joulua vietetty meidän valtakautemme aikana.

Kitsaat kynttilät

Sulattelimme isännän kanssa viime talvena kertyneitä kynttilänjämiä ja niitähän meillä kertyy, voi pojat! Hyvää hyötykäyttöähän se on ja kierrätystäkin, kun valaa jämistä uusia kynttilöitä ja nyt kun meillä on mehiläisvahaa, on sydänlangan kiinnittäminenkin helppoa. Mehiläisvaha sulaa 65 asteessa ja steariini 50 asteessa. Sulatan siis ensin mehiläisvahaa purkin pohjalle, kiinnitän siihen sydänlangan, hieman sulaa mehiläisvahaa uudelleen purkkiin peittämään sydänlankaliitosta ja lopuksi voikin sitten kaataa purkkiin sulan steariinin ja sydänlanka pysyy hyvin sekä purkin pohjassa että paikoillaan noin muutenkin.

Tuo Hyvää Joulua -kirja kertoo, että alunperin joulukynttilät on sytytetty hengille, jotka palasivat jouluyönä kotinurkilleen. Kynttilän liekin uskottiin myös suojelevan pahalta. Kynttilöiden loppuminen jouluna tiesi vaikeita aikoja talolle, joten niitä oli syytä olla kotivarana runsaasti. Itsenäisyyspäivään vakiintuneet ikkunakynttilät on sekin vanha perinne, joka vakiintui nimenomaan itsenäisyyspäivään 1920-luvulla, mutta miksi juuri kaksi kynttilää? Tähän tarjotaan vastaukseksi sitä, että valtaosa ikkunoista tuohon aikaan oli kaksiruutuisia ja siten oli luontevampaa laittaa molempien ikkunaruutujen taakse yksi kynttilä kuin laittaa yksittäinen kynttilä ruutujen keskelle, jolloin se ei olisi näkynyt lainkaan. Sangen järkeenkäypää tämä!

Ja tässä on muutama tällä viikolla valettu kynttilä. Meillä kun kynttilää palaa paljon, olen niitä jämiä eritellyt värien mukaan jälkivaluuta ajatellen. Ensi viikolla uusiovalamme vielä muutaman valkoisen kynttilän jouluksi.


Minä pidän siitä ajatuksesta, että joulua tehdään hissukseen ajan kanssa. Mitään erityistä iloa ei nuo kauppojen hyllyille leviteltävät muoviset koristeet lokakuussa tuo, mutta täällä ei herneet mene nokkaan jos joku mainitsee sanan joulu ennen joulukuuta. Meillä jouluvalmistelut alkavat nykyään erityisesti mitään alleviivaamatta jo sadonkorjuun aikaan, kuten ihmisillä oli tapana ennenkin. Hieman hilloa ja hyytelöä, oman puutarhan marjoista likööriä, salvaa ja yrttiä, sitä
 ja tätä pientä pukinkonttiin samalla kun muutenkin jotain hääräillään. Joulu tulee ajallaan ja pienissä osissa.

Palatakseni vielä tuohon Viherrillin haasteeseen lapsuuden puutarhamuistoista, perinteiden mukaan tulee haastaa muutama muukin vastaamaan samoihin muisteloihin omalta osaltaan. Heitänpä siis haasteen vaikkapa Stellalle, Saaristopuutarhaan ja Romppalaan! Ja olisi kiva kuulla kyllä muidenkin lapsuuden puutarhamuistoista, joten kirjoita ihmeessä niistä vaikka kommenttiosioon. Lukisin niitä mielelläni!

Marraskuun ensimmäinen sunnuntai on taas vilahtanut iltaan ja on aika päättää tämä sunnuntaipostaus. Toivotamme kaikille lämmintä alkanutta marraskuuta ja joulun odotuksen iloa kaikille, joita joulun lähestyminen ilahduttaa. Erityisesti teille heittäisin lopuksi vinkin ilmaisestä äänikirjasta, jonka voi napata (tosiaan ilmaiseksi) Elisan äänikirjapalvelusta täältä. Kyseessä on iki-ihana, iätön Charles Dickensin Saiturin Joulu, lukijana Eija Peltonen.

Lämpimin terveisin

Jovelan Johanna

sunnuntai 29. lokakuuta 2017

Melkein valmista - keskenäeräistä elämää

Kulunut viikko on ollut kovin tavanomainen. Oikeastaan mitään erikoista ei täällä ole tapahtunut tai tehty. Päivät ovat kuluneet ihan tavallisissa arkisissa askareissa, tehdään töitä, tehdään ruokaa, maksetaan laskuja, tiskataan tiskejä, ihmetellään miten ensilumi tuli ja miten se suli, lämmitetään uuneja, lämmitetään sauna ja saunotaan, hoidetaan eläimiä, ollaan vaan ja möllötellään. Elämä täällä on tätä, välillä puuhataan paljon ja välillä ei tehdä juuri mitään tavallisesta poikkeavaa. Arjessa on oma rytminsä ja se on samaan aikaan aivan erilainen ja kuitenkin eri tavalla samanlainen kuin ennenkin. Arkeen tulee aina oma rytminsä, oli se millaista tahansa. Jopa keskeneräisyydessä elämisestä on tullut ihan tavallista - minulle, jolle se joskus ennen oli kuin punainen vaate. Ei ole enää.

Sää on ollut oikukas tarjoillen sitä ja tätä ja välillä on ollut kovin tuulista. En usko, että juuri koskaan ennen, siis ennen Jovelaa, olemme niin tarkkaan seuranneet säätä ja tiedostaneet säiden vaihtelua. Nyt sekin on ihan tavallista arkea. Jos luvataan kovia tuulia, lataamme kännykät ja muut tärkeät laitteet varuiksi. Jos luvataan paljon sadetta, sisälle otetaan enemmän puuta ja sadevesitönteröistä kannetaan vettä saunalle, jotta saunavesivarastot olisivat täynnä. Jos luvataan lumimyräkkää, ollaan varautuneita siihen, että sähköt saattavat mennä ja sitä puutakin on hyvä olla sisällä, ettei tarvitse mennä ulos. Eikä meillä ole mitään syytä mennä ulos jos sää on kurja. Meillä on kaikkea mitä tarvitsemme, eikä mitään minne on pakko mennä. Sähkökatkojakaan ei juurikaan ole, ei sen enempää kuin oli kaupungissakaan. Tuntuu oikeastaan itsestäkin aika hassulta miten vapaita monelaisista riesoista olemme nykyään ja olen ajatellut, että voisimme aivan hyvin irroittautua vielä rajummin tavallisesta elämänmuodosta isännän kanssa ja pitää sitäkin ihan tavallisena juttuna. Voisimme elää off the grid elämättä kuitenkaan kivikaudella. Jossain puolivälissä sellaista täällä jo muutenkin ollaan, huomaamattamme. En enää hämmästelisi sitäkään, jos joskus vielä niinkin päättäisimme tehdä. Niin sitä ihmismieli vaan tottuu ja mukautuu, muuttuu ja alkaa nauttia sellaisista asioista, joita toiset todennäköisesti pitävät hankalana.

Tällä viikolla yritin muistella koska viimeksi olen herännyt herätyskelloon. En muista. Hyvin sitä herää ilmankin, ajoissa ja joka päivä suunnilleen samaan aikaan. Herätyskello, tai eihän sellaisia taida monellakaan enää olla, on joka tapauksessa aika ärsyttävä kaveri. Vinkuu tai piipittää aina väärään aikaan. Pilaa koko kivan jutun, aamun. Elämä on aina keskeneräistä täynnä, aloitettavia ja lopetettavia puuhia, enkä lainkaan kaipaa niiden aloittamiselle määriteltyjä kellonlyömiä.

Oli meillä yksi pieni projekti tällä viikolla, mutta ei siitäkään vielä valmista tullut. Piti eristää riveellä tuota salin lattian ja seinän liitosta ja laittaa lattialistat kiinni. Isäntä laitteli eristeitä ja maalasi listat valmiiksi. Ensi viikolla sitten laitellaan listat paikoilleen. Sitä osuutta hommasta on haitannut se, että olen itse paljon luurissa päivisin töiden puolesta, eikä silloin voi paukutella menemään listaa seinille. Toki voisin kammeta kaikki tarvittavat tavarat tuvan puolelle taloa siksi aikaa, kun listoja laitellaan, mutta se on hieman turhauttavaa ja nettiyhteys ei tuvan puolella taloa ole paras mahdollinen. Viikonloppuna taas olimme vaihteeksi sangen laiskoja ja maalatut listat ovat edelleen pinossa tuvassa.


No, ensi viikolla sitten. Laistin myös yleensä lempipuuhiini kuuluvasta mankeloinnista. Ihme laiskurikausi menossa selvästi. Myös pellavaliinat saavat odotella ensi viikolle, jolloin joka tapauksessa on lakanapyykkipäivä ja sen myötä joutaa mankeloida liinatkin samalla soitolla.

Melkein tässä viikonloppuna aloitin uuden harrastuksenkin. Avasin kesän poistomyynneistä hankittujen kirjailutarvikkeiden tuotepakkauksia ja kaivelin esille vanhan kirjailukirjasen. Ikinä en ole mitään kirjaillut, mutta mieli tekisi. Jos vaikka yhden J niin kuin Jovela kirjaimen opettelisi tekemään - vaikkapa joulupöydän leivän liinaan.


Kyllä aion kokeilla tuota, mutta se ei nyt tapahtunut tänään, koska päiväunet veivät voiton puuha-arpajaisissa. Ehkäpä ensi viikonloppuna?

Ensilumi toi mukanaan ajatuksia joulusta. Sekin on kohdallamme muuttunut täysin. Nykyään vietämme joulua kotosalla eläinten kanssa. Joulu on rauhoittumisen aikaa, silloin ei tehdä eikä ajatella töitä. Joulua ennen puuhaillaan tuvassa sen verran mitä mieli tekee ja kyllä mieli tekee puuhailla joulua! Ennen joulua siivotaan ehkä tavallista suuremmin, muttei kuitenkaan liikaa ja sitten vaan ollaan. Tehdään mitä mieli tekee, kelloon katsomatta. Tänä jouluna jouluun tuo oman ilonsa osallistuminen jouluapua -puuhaan. Viemme jouluiloa muutamaan perheeseen, jossa arki on käynyt turhan raskaaksi. On ollut mieltä lämmittävää pohtia pieniä lahjoja muutamalle lapselle, joita emme ole koskaan tavanneet ja olen iloinnut sähköpostikirjeenvaihdosta perheiden äitien kanssa ja siitä, että saamme viedä heille myöhemmin jouluruoan merkeissä jouluiloa.

Olen ajatellut paljon joulun merkitystä. Itselläni, kuten myös Jovelan isännällä, oli lapsuudessa ihanat joulut. Oli perhe, joulun tunnelmaa, hyvää ruokaa ja lapsena niitä tärkeitä lahjojakin. Joulut olivat huolettomia, iloisia, jännittäviä ja onnellisia. Koska emme ole sidottuja oikeastaan mihinkään, meillä on mahdollisuus vaikuttaa muidenkin jouluun. Ehkäpä tänä jouluna menemme myös talkoolaisiksi johonkin hyväntekeväisyysjoulutapahtumaan. Saa nähdä miten energiaa riittää. Joulu edustaa itselleni pientä taukoa kahden suuremman projektin välissä, joten omalta tontilta poistuminen vaatii hieman tahtotilaa lähtöön. Sitä niin mielellään vaan jää köllimään pyjamassa omille mööpeleille ja välttelee kelloon sidottuja toimia kun siihen on mahdollisuus. Halu jäädä kotiin vie usein kuitenkin voiton tarpeesta poistua kotoa. Meistä on tullut hieman erakkomaisia otuksia isännän kanssa.


Pyyhkäisin tänään pölyt pois kahdesta lempijoulukoristeestamme. Siellä ne salin isossa kaapissa odottelevat joulukuuta. Vielä ei ole niiden aika tulla esille, mutta hetkeksi jäin katselemaan maailmaa lasipallojen sisällä, väänsin mekanismien avaimia ja annoin soittorasioiden soitella tuttuja sävelmiä lumen pöllytessä rekien ympärillä.

Ajattelin myös, että meidän elämä taitaa välillä ainakin olla kuin tuollaisessa lasikupumaailmassa. Väännetään avainta ja kaikki lähtee liikkeelle ja kun veto loppuu, kaikki pysähtyy. Soittorasian ihmisillä ei koskaan matka tule valmiiksi, se vaan pysähtyy hetkeksi ja jatkuu taas kun joku vääntää avaimesta.

Keskeneräistä heilläkin ja välillä sataa lunta. Ihan kuten meilläkin.

Olen tainnut alkaa pitää keskeneräisyydestä tässä talossa ja elämässä, joka ei koskaan ole valmis.


Kellolla lisää pimennettyihin iltoihin on muuten kivoja kuunnelmia taas tarjolla. Yle on julkaissut koko liudan hyviä ja mielenkiintoisia kuunnelmajännäreitä Draculasta Frankensteiniin. Hui, miten hyviä!

Rauhallista sunnuntaiyötä ja iloa alkavaan viikkoon toivotellen

Jovelan Johanna



sunnuntai 22. lokakuuta 2017

Talven kynnyksellä

Tällä viikolla sateet vaihtuivat pakkasöihin, harmaan usvainen maisema kirkkaan siniseen taivaaseen ja saunavedet otettiin saavista pitkästä aikaa ohkaisen jääkannen alta

Perjantaiaamuna maailma näytti siltä kun keijut olisivat tanssineet yöllä pitkin puutarhaa sokeroiden kaikki yrtit, kukat, lehdet ja korret. Meidän nukkuessamme lämpimissä vällyissämme koko puutarha oli peittynyt kevyeen huuraan ja aamulla sadevesisaavin pinnalla oli ohut kerros jäätä, joka rikkoutui ensimmäisestä kosketuksesta. Mutta siinä se kumminkin taas oli, huura, ja vesisaavin jäätynyt pinta, pakasteherneiksi muuttuneet palot herneverkolla ja kukat, joista ei enää ehtinyt tulla herneitä - kaikki julistamassa, että talvi on tulossa.


Perjantaiaamun maailma oli kuulaan raikas, hiljainen ja kaunis. Ruusulan jäätyneet damaskonruusut kuin fiinisti kandeeratut kakkukoristeet. Kierrellessäni varpaat kipristellen sukattomissa kengissäni pitkin puutarhaa, mietin millaiselta maailma tällaisina aamuina näytti ennen meitä? Silloin ennen, kun ei ollut niin paljon melua, keinovaloja, muunneltua aikaa ja esituotettua elämänrytmiä? Luulen, että ihmiset ihastelivat aivan samoja asioita, näitä luonnon kauniita hetkiä, nyt ja silloin. Nykyään vaan ei kaikilla ole siihen mahdollisuuksia tai aikakaan, kuten ennen oli.


Pidän valtavasti juuri näistä päivistä kun syksy ja talvi kohtaavat toisen tullessa, toisen mennessä. Luonto tekee sen kauniisti. Vuodenaikojen vaihtelussa on jotain voimakasta ja vapauttavaa, tapahtuu se mihin suuntaan tahansa. Keväällä taittuu talven selkä, kylmyys antaa periksi ja lämpö nostaa kaiken kukoistukseen. Sitten saapuukin kesä, kypsä ja mehukas, kunnes syksy riisuu kesän paljaaksi talvelle karnevaaleissa, joka muuttaa kaiken raikkaan kirpeäksi saapuessaan.

Talvea kohti elämänrytmi muuttuu hitaammaksi meillä ihmisillä ja luonnon otuksilla. Täällä meillä pöllö huhuilee yksin yön solistina, tähdet tuikkivat kirkkaimmillaan ja peurat kulkevat laiskasti pellon laitaa mutustellen pystyyn jäänyttä viljaa ja kortta. Kaikki tapahtuu hitaammin ja laiskemmin. Ei hukata energiaa. Vain linnuilla tuntuu olevan kiire lintulaudalla. Aaamunkoitosta iltahämärään ne pyrähtelevät uudelleen ja uudelleen lintulaudalle ja pois saalis nokassaan. Rohkeimmat aterioivat muista piittaamatta, reteästi appeen äärellä. Eilen tehtiin jo viikkotäydennystä böördikahvilaan täyttämällä lintulaudan talo siemenillä ja pähkinöillä. Ensimmäinen lintu ei malttanut odottaa, että poistumme böördikahvilalta, vaan lehahti paikalle meistä piittaamatta. Lintulaudalla on koko ajan lintuja, useita samaan aikaan.


Monenmoista pientä ja suurta tassua ja kaviota jättää jälkiään maahan, vaikkei kaikkia taivaltajia jokaisella vierailukerralla näkisikään. Joku oli käynyt kaivamassa keittiökompostilaatikkoakin, kettu ehkä, vai supiko siellä oli hääräillyt? Koirilla onkin aamuisin kova kiire nuuskuttaa öisten kulkijoiden jättämät jäljet.


Yrttilään jäi korjaamatonta satoa, osin tarkoituksella ja pieni osa koska ei ehditty saada kaikkia kuivumaan ennätysrunsaasta sadosta. Vaan ei haittaa! Jos itselläsi on käynyt samoin, niin nipsaise jäätyneet yrtit aamusella ennen kun aurinko ehtii ne sulattaa ja laita yrtit suoraan pakkaseen! Siinä on luontoäiti hoitanut esipakastuksen puolestasi!


Taloissa ovet ja ikkunat suljetaan, puetaan lämmintä ihmisnahan päälle ja iloitaan  ensimmäisistä glögeistä kaupan hyllyillä, alennusmyynneissä myymättä jääneiden hyttyskarkoitteiden siirryttyä varaston puolelle. Kesäpesula on suljettu, pulsaattori siirretty sisälle. Vielä pari viikkoa sitten pyykkäsimme omalla terassilla ja lämpömittari oli kesälukemissa siinä auringon alla. Niin nopeasti lämpö katoaa sitten kun on kadotakseen. Täällä maalla savupiipuista nousee taivaalle kimurtelevia viestejä jotka kertovat, että sisällä on lämmin. Talvimatto, villasukka, palava kynttilä ja lämmin uunin kylki. Kaikki kertovat talven saapuvan ja lämmön siirtyneen ulkoa sisälle. Tänään pitää laitella vielä puutarhaa talviteloille. Nostaa porkkanaa ja palsternakkaa, peittää ruusuja ja leikata yliaikaiset maa-artisokan varret alas. Jovelan puutarhan satokausi 2017 on ohi. Polku saunalle on kuurassa, portti ja sen kyltti on kuurassa ja mustan terassin kansikin on kuurassa. Puutarhan on aika käydä talviunille.


Satokausi 2017 lyhyesti


Olipa satokaudesta iloa tänäkin vuonna, vaikka kesä oli niin oikukas. Uusia perunalajikkeita kokeiltiin ja niin hyviksi todettiin, että ensi kesälle niitä laitetaan kasvamaan uudelleen. Meillä oli juhannuksena omat perunat lautasella ja Timo-lajike oli satoisa kautta kesän aina syksyyn saakka. Blue Congo (tässä yksi satokuva), eli lila/sininen peruna oli hyvää ja satoisa, kuten Rote Emmalie (tässä yksi satokuva), vahvan fuksian pinkki perunakin. Kaikki kolme ovat listoilla vuodelle 2018.

Lilapalkohernettä, punasipulia ja porkkanaa tuli tavalliseen tapaan runsaasti, mutta palsternakka jäi pieneksi. Yrttejä ja seitsemän sortin tomaattia tuli valtavasti. Meillä on varmaan pari kuukautta ollut kulhollinen tomaattia pöydällä jatkuvasti ja sieltä ollaan tomaatteja syöty monella tavalla, myös ihan napsimalla suihin, koska tomaatit ovat olleet niin hyviä.  Yksi tämän vuoden suosikeista tomaattilassa oli ehdottomasti Musta tryffeli -niminen tomaatti. Todella herkullinen!

Yrttejä tuli tänä vuonna niin paljon, ettei mitkään orret meillä vetäneet, joten yrttiä on myös annettu pois. Keväällä istutetut vadelmat eivät odotetusti tehneet vielä satoa sanan varsinaisessa merkityksessä, mutta ne Glen Amble -puutarhavadelmat, jotka kypsyivät sadoksi saakka, olivat valtavan suuria, makeita ja maukkaita. Oikeita supervadelmia!  Noin muuten pihan marjasato oli hyvä, mutta mesimarjat eivät onnistuneet ja kuivuus tipautti osan pensasmustikoista varvuiltaan ennen aikojaan. Meillä täällä Lounais-Suomessa rannikon reunalla oli muusta Suomesta poiketen sateen suhteen haasteita siinä, että niitä ei juurikaan tullut ja erittäin aurinkoinen keittiöpuutarha kärsi janosta. Muita floppaajia tällä satokaudella oli korumaissi, joka ei edelleenkään ehtinyt tehdä kuin kaksi pienen pientä tähkää, joihin ei ehtinyt kehittyä väriä lainkaan. Samoin kaali floppasi suurilta osin, koska sinne pääsi mutustelijoita. Bataatti vaatii selvästi niin lämpimän ja Suomen olosuhteisiin pidemmän kasvukauden, ettei sekään menestynyt, mutta onhan se hauskaa kokeilla erilaisia juttuja, joista jotkut aina sitten onnistuukin. Piparjuurta ja valkosipulia olisi saanut tulla enemmänkin, mutta molempia tuli kuitenkin riittävästi.

Kokonaisuutena satokausi 2017 oli hyvä. Aina joku floppaa ja toinen yllättää sadon laajudella. Meidän keittiöpuutarhamme ei meitä koko vuotta ruokkisi, mutta tuo kuitenkin syötävää taloon paljon ja omavaraisempi elämä keittiöpuutarhan muodossa on vienyt mennessään. Jos vanhat merkit paikkansa pitävät, joulupyhien aikaan olen jo innoissani ensi vuoden suunnitelmien kanssa ja siemenluetteloita selataan innoissaan. Tänä vuonna tosin olen säilönyt ahkerasti myös siemeniä, joten ihan kaikkia ei tarvitse ostella.


Tuossa juuri eilen otin myskikurpitsan siemenet talteen kun laitoin sunnuntaipaistin lisukkeet makustumaan. Esimakustelua ei tarvitse tehdä, mutta laitoin kuitenkin kylkiäiset muun hääräilyn lomassa paistovalmiuteen tälle sunnuntaille. On muuten silkkaa herkkua tuo kurpitsa-ruusukaali-pekaanipähkinä -paistos ja se sopii juuri tähän vuodenaikaan erinomaisesti mauste- ja makumaailmaltaan.

Kurpitsa kuutioidaan, ruusukaalit puolitetaan ja sekaan heitellään (pecan) pekaanipähkinää. Siirapista (3/4), öljystä (1/4), kanelista ja suolasta (molempia maun mukaan) tehdään makean suolainen seos, jota valutetaan paistoksen päälle ja pelti lykätään uuniin. Paistellaan kypsäksi ja pinta väriä saaneeksi.

Summa summarum

Eipä tänne tämän kummempia tällä viikolla. Viikko on mennyt tiiviisti töiden merkeissä ja luonnon ihmeitä ihastellessa. Salin sähköpatterit pitänee tässä lähiaikoina palauttaa kesälomiltaan, mutta onpa se aivan ihmeellistä, että lokukuun lopussa vielä ollaan täysin ilman sähkölämmitystukea salissa. Muuallahan sähköä ei muutenkaan käytetä lämmitykseen ellei ole kireät pakkaset, mutta salissa on vielä tämän talven pakko lämmittää myös sähköllä. Nyt kun yöpakkaset ovat saapuneet, ollaan pärjätty petroolilämmittimellä, joka puhaltelee noin tunnin lämpöä aamuisin ja illalla. Muuten uunien lämpö on levinnyt myös salin puolelle riittävästi.



Tällä kertaa ei ole tarjota kuunnelma- tai äänikirjavinkkiä, mutta kirjoitanpa tähän loppuun teille hieman legendaa rosmariinista, ken mielii kuulla. Taivuttelin eilen lauantaisiivouksen jälkeen pienen rosmariinikranssin tuonne tulvan seinälle. Rosmariinissa on niin ihana tuoksu! Meidän valtavan hyvän yrttisatovuoden myötähän tein loppukesästä meille sen pienen rohtokaapin, mutta yrttisatohekumassa on oltava yksi piikki lihassa ja se on rosmariini, jota en vaan saa onnistumaan, en sisällä, en ulkona. Tein sitten kaupan yrtistä tuollaisen tuoksuvan kranssin.

Rosmariiniin on liitetty hirmuisen suloisia ja hienoja uskomuksia. Antiikin kreikassa rosmariinin uskottiin parantavan muistia. Keskiajalla pahat henget ja sairaudet saatiin karkoitettua rosmariinilla. Häissä morsiamen rosmariiniseppele toi mukanaan ikuisen rakkauden ja uskollisuuden, hautajaisissa taas vainajalle ikuisen elämän. Ehkäpä uskomattomin rosmariiniin liittyvä tarina tulee kuitenkin 1200-1300-luvulta. Tarinan mukaan reumaattisista kivuista kärsinyt 70-vuotias naismonarkki olisi virkistynyt Unkarin vedeksi kutsutun rosmariini-alkoholirohdon myötä niin nuorekkaaksi ja terveeksi, että naapurimaan tuleva kuningaskin kosiskeli häntä avioliittoon. Totta ja tarua, aivan varmasti, mutta kauniita ajatuksia, hieno maku ja ihana tuoksu tällä Neitsyt Marian nimikkorohdoksikin kutsutulla yrtillä. Tehköön tehtävänsä tuolla tuvan seinällä.

Siispä, hyvää muistia, rakkautta, terveyttä ja pitkää ikää toivottelemelle täältä väärän vänkyrän taloltamme.

Jovelan Johanna


sunnuntai 15. lokakuuta 2017

Yksinkertaista elämää

Tässähän meinasi sunnuntaipostaus vallan jäädä tekemättä, kun Jovelan emäntä otti ja torkahti varsin sopimattomaan aikaan. Hetkeksi vaan piti kellahtaa Pippa-kissaa rapsuttelemaan illallisen jälkeen, mutta kuinkas kävikään! Hämmästys oli suunnaton, kun raottelin luomia ja ulkona olikin sysimustaa. Siinä ei hetkeen tiennyt oliko kello yhdeksän illalla vaiko aurinko unohtanut nousta valaisemaan aamun kello yhdeksää. Syypäänä voidaan pitää tavanomaista pidemmälle venähtänyttä eilisiltaa, kun innostuttiin isännän kanssa katselemaan kertaheitolla likimain koko Vain elämää -kausi ja siinäpä sitten lauantai-ilta venähtikin huomaamattamme sunnuntain aamun puolelle. Taisi kello jo neljää lyödä kun päädyttiin unille lukuisten "vielä yksi jakso" -päätösten jälkeen. Semmoista se oli, kun isännän kanssa heittäydyttiin ensimmäiselle viikonloppuvapaalle sitten syyskuuun sen kummemmin suunnittelematta, täydellä innolla ja sen seurauksena sunnuntaina täällä varpaita laiteltiin lattiaan vasta puolilta päivin ja aamupalakin venyi iltapäivän puolelle. Kun siinä oli sitten kaikenlaista hääräilty, sunnuntaipaisti tuupattu uuniin ja nautittu, ramaisi jo niin vietävästi, että silmät lupsahtivat kiinni ja meinasi koko postauskin jäädä tekemättä, mutta täällä sitä taas ollaan! Reissusta ollaan kotiuduttu ja taloksi asetuttu. Kynttilät palaa, kello raksuttaa laiskojen aikaa ja arki on palautumassa normaaliin rytmiinsä. Tervehdys siis sinne joka torppaan, tupaan ja huusholliin!

Kuparin ja puun virkistäminen

Tuossa reissua ennen kävimme kaverin komppaamana kirppiksellä etsimässä vielä muutamia vanhoja raameja, mutta sellaisia ei sillä reissulla löytynyt. Löytyipä kuitenkin sievä vanha kaakaopannu, tai mokkapannuksi näitä myös kutsutaan, vaikka lienevät kuitenkin alunperin suunniteltu nimenomaan kaakaolle. Hot chocolate pitchereiksi tai hot chocolate pot nimellä nämä sivukahvalliset antiikkipannut tuolla maailmalla kulkevat. Tämä meidän kirppislöytömme lienee jostain tuolta vuosisadan vaihteen tienoilta ja se on sievä kuin mikä. Parin euron löytö kaipasi hieman virkistystä, joten ajattelin jakaa tässä pari kivaa kuparin puhdistus- ja kiillotusohjetta sekä virkistyssalvan puulle, joka toimii kivasti eritoten keittiössä, jossa puisia kapustoja, leikkuulautoja ja tarjoilualustoja ei halua käsitellä teollisilla puhdistusaineilla.



Kuparia voi puhdistaa helposti monellakin tapaa. Toiset sivelevät sitruunaa ja kuorruttavat suolalla, itse käytän putsaamiseen ketsuppia, jolla saa kivasti tummentumat pois ja kiillon takaisin. Joskus kuitenkin kupari kaipaa myös ihan pelkkää kiillotusta, sillä vanha kupari voi jäädä sameaksi puhdistuksen jälkeenkin. Kiillotusaine syntyy yksinkertaisesti vedestä, suolasta, etikasta ja mistä tahansa jauhosta, oli se sitten vehnää, ruista tai mitä jauhoa nyt kaapista sattuukaan löytymään. 0,5 dl vettä kuumennetaan ja siihen liuotetaan 0,5 dl suolaa, kunnes suola on täysin liuennut veteen. Lisää 3 rkl. etikkaa ja tee nesteestä tahnaa jauhoilla. Jauhojen määrällä ei ole väliä, kunhan tahna on sellaista mukavan helposti leivitettävää. Kupariesine töhnätään tahnalla ja annetaan kuivahtaa viitisen minuuttia. Sen jälkeen tahnaa hieman hangataan kuparipinnalla ja lopuksi tahna huuhdellaan pois ja kupariesine kuivataan huolella.

Kuvassa näkyy tuo kaakaopannun kahvan puinen nuppi ja puinen kahva, jotka ovat haalistuneet. Haalistuneisuus sinällään on ihan sievää ja kertoo ajan kuluneen, mutta kuivuus voi myös aiheuttaa halkeamia kun esine otetaan käyttöön uudelleen ja meillä tämäkin kupariesine on ihan käyttöön hankittu. Päätin siis hieman elvyttää noita puuosiakin. Kelpo puuvaha syntyy, kun sulattaa 1 osa mehiläisvahaa ja 3 osaa kookosöljyä ja sivelee siten syntynyttä seosta puulle. Kuvassa nuppi ja kahva ovat juuri vahattuja, joten ne ovat tummempia kuin kuivahdettuaan. Käsittelen tällä seoksella myös puiset leikkuulautamme ja muut keittiön puiset käyttövälineet. Vaha imeytyy osin puuhun ja tekee pienen suojakerroksen puun pinnalle ja kuluu sitten itsestään pois.

Mainiot Martat

Ihanasti perinteistään luopumatta virkistynyt Marttayhdistys on täynnä voimanaisia aidolla asialla! Olen aivan uudelleen hurahtanut mainioihin Marttoihin. Onko meidän lukijoiden joukossa Marttoja?  Lueskelin tuossa laiskan aamupalalla uusinta Martta-lehteä, joka meille tulee säännöllisesti liityttyäni paikalliseen Marttayhdistykseen. En osaa oikeen itseäni lukea oikeaksi Martaksi, vaikka olen kovasti marttahenkinen, mutta kuitenkin olen yhdistyksen jäsen vain jäsenmaksun kautta. En valitettavasti ehdi osallistua kivoihin Marttojen järjestämiin tapahtumiin, mutta paikallisen ja yleisesti hienon yhdistyksen toimea on mukavaa tukea jäsenyyseuroilla ja lehden luen aina herkutellen sen kivalla sisällöllä. Tällä kertaa lehdessä oli mm. ajankohtaisia artikkeleita vuodenaikaan liittyen, henkilöartikkeleita menneiltä ajoilta ja nykyajalta, puutarha- ja käsityövinkkejä sekä satokauden reseptejä. Joulu- ja perinneihmisenä tuo Marttojen joulukirjakin kiinnostaisi kovasti ja saatan sen tässä syksyllä vielä hankkiakin.


Mikään uusi juttu Marttayhdistys ei tietenkään ole itselleni, enkä täällä hihku ikään kuin olettaen, että se muillekaan mitenkään uusi juttu olisi, mutta olen itse viime aikoina huomannut Marttojen virkistyneen hienosti tähän aikaan osuvalla toiminnallaan tosiaan perinteistään luopumatta ja siksi kannustaisin muitakin liittymään oman alueensa Marttoihin jos ette ole vielä jäseniä. Martat ovat jakaneet kotitaloustietoa ja olleet monessa hyvässä mukana monipuolisesti kautta pitkän historiansa ja vaikuttaneet merkittävällä tavalla niin moneen asiaan, että ei voi kuin ihailla. Jäsenyys taisi maksaa 30 euroa vuodessa ja sille rahalle saa kyllä katetta juuri sen verran mitä itse mielii ottaa vastaan. Jos ei muuta ehdi tai halua, niin ainakin saa kivan lehden kotiin kannettuna ja hyvän mielen hienon toiminnan tukemisesta.

Oletko varautunut?

Uusimmassa lehdessä Marttojen puheenjohtaja kyseli lukijoiltaan osaammeko me varautua? Kirjoituksessaan puheenjohtaja kertoi kotivaran tärkeydestä ja miten näinä epävakaisina aikoina epätavallisesta tuntuu tulleen tavallista. Meillä ja maailmalla tapahtuu jatkuvasti ja olemme täysin sähkön ja tietotekniikan varassa kaikissa asioissa. Sellainen omavaraisuus, tietotaitojen hallinta ja kyky pärjätä poikkeustilanteissa on hieman huonoilla kantimilla yhteiskunnassamme.

Me täällä Jovelassa elelemme hieman eri tavalla, ei niin nykyaikaisesti ja kotivarakin on ihan tavallista arkea. Juuri eilen kävimme taas kuukausitäydennyksen merkeissä kiepsautuksella isolla kirkolla, eli lähikaupungissamme, joka on Uusikaupunki. Tapaamme kerran pari kuussa käydä täyttämässä ruokakomeroa ja siinä samalla tulee hyödynnettyä tarjouksiakin. Oma kotivaramme on huomattavasti yleisiä suosituksia laajempi ja se sisältää kaikenlaista tarpeellista, ostettua, itse kasvatettua ja säilöttyä sekä meille että lemmikeillemme. Meillä on tuollainen aikuisten leikkikauppa oman tuvan nurkassa. Toisilla on hienot nukkekodit ja upeita stooreja nukkekodin asukkaillaan, meillä tavallaan leikitään kyläkauppiaita! Rakastan järjestellä pikkuhyllyjämme, jotka isäntä nikkaroi, katsoa että etiketit ovat samaan suuntaan ja valikoima riittävän laaja. On aivan ihanaa, kun tulee kotiin reissusta ja kotiin ei tarvitse tulla "kaupan kautta." Milloin tahansa voi avata ruokakomeron oven ja kattaa pöydän isommallekin porukalle, kutsuttuna tai yllättäen. Monen monta kertaa nappaan korin ja menen ruokakomeroon "ostoksille" - otan hyllyiltä sitä ja tätä, nostan padan puuhellalle ja haudutan jotain herkullista syötävää, josta riittää kiirepäivinä pariksi päiväksi vatsantäytettä. Milloin tahansa voi leipoa, herkkujakin löytyy, eikä tarvitse jokaista mielitekoa tai tarvetta erikseen kaupoille ajella noutamaan.

Mitään turhaa emme ruokakomeroon siis haali.


Tuollaiseksi se meidän kotivaramme on muodostunut tässä muutaman vuoden aikana. Kotivaramme jakautuu käyttöosuuteen, joka on tuvassa ja käsittää kaikenlaista arkista, ihan tavallista tarveainetta kokkailuun sekä tuohon ruokakomeroomme, jonne voi astua sisälle. Ruokakomerosta täydennetään kaikkea tarpeellista tupaan. Olen muuten ollut iloissani siitä, että sipulien säilytys sukkahousuissa kuvan tapaan on toiminut toivotulla tavalla! Sipulit pysyvät pintakuivina ja niitä on kätevää napsia käyttöön nipsaisemalla alimman solmun sukasta pois.

Meille tosiaan kotivara on arkinen juttu. Meillä on ruokaa, lääkkeitä, tulitikkuja, polttopuuta, pattereita, kynttilöitä, hieman polttoainetta ja kaikkea sellaista arjessa tarvittavaa tarvetta aina sen verran, ettei ihan heti heilauta jos jotain ikävää sattuisi. Me emme ole lainkaan mihinkään tuomiopäivän skenaarioihin hurahtaneita hassuja preppaajia, jotka säilövät retkiruokia hermeettisesti suljetuissa säiliöissä, vaan ylläpidämme kätevää ja edullisemmaksi tulevaa pientä varastoa kaikelle tarpeelliselle, jota käytämme ihan tavallisessa arjessamme. Siten harvoin mikään pääsee loppumaan juuri kun sitä kaipaisit ja tarjouksiakin voi hyödyntää loistavalla tavalla. Meillä on myös erittäin herkkävatsainen tyttökoira, jonka kohdalla vatsaystävällisen ruoan loppuminen toisi mukanaan joko nälkää tai kovia vatsakipuja. Ajatus on aivan kamala, joten meillä on aina myös lemmikeille ruokaa noin kuukauden käyttömäärän verran. Olemme siirtyneet myös lihojen osalta itsellemme järkevämpään malliin ja käymme hakemassa kerralla isomman erän lihaa pakkaseen naapurikylän sikamaista elämää viettävien possujen tilalta. Käymme siellä kerran pari kuussa täydentämässä varastoa aina tarpeen mukaan, sillä nykyään teen noille koirillekin ruokaa itse possutilan lemmikkilihaseoksesta.

Talvikasvatusta

Nyt kun kesä on ohi ja puutarha ei enää tarjoa uutta syötävää, olen aloitellut hieman sisäkasvattelua. Ei täällä mitään ihmeellisiä talvisin kasvatella, mutta hieman salaattia laittelen aina tulemaan ja salaateille vähempikin ikkunavalo tuntuu riittävän. Yrttejä kasvaa myös ikkunalaatikolla ja ennen reissuamme multaan tuupatut valkosipulit ovat tehneet komeat korret itselleen. Valkosipulia kasvatellaan tuoreyrtiksi, eli valkosipuliruohosipuliksi ja se tuntuu kasvavan aina innokkaasti missä tahansa olosuhteissa. Valkosipuliruohosipuli taipuu kaikkeen samaan, mihin tavallinen ruohosipulikin, mutta tuo valkosipulin makua tullessaan. On muuten hyvää pestona, sämpylöissä ja piirakoissa ja toki ihan sellaisenaan todella monessa paikassa tuoreena ja kuivattuna!


Jotain pientä vihreää pitää saada omavaraisesti ympäri vuoden. Siihen on täällä tultu.

Onpa ihanaa olla kotona! Minä pidän yksinkertaisesta elämästä, yksinkertaisista asioista, yksinkertaisesta maailmasta vailla hälyä ja keinotekoisesti tuotettuja tiloja. Tuolta suuremmasta maailmasta, siitä kaikesta hulinasta, melusta ja keinovalosta kun palaa tänne omaan hiljaiseen nurkkaansa tähtitaivaan alle, jossa suurin melu kuluneella viikolla on tainnut syntyä vesisateiden ryntäilystä ränneissä, sitä vaan on niin onnellinen. Saan tavata töiden merkeissä niin ihania, sydämellisiä ja iloisia ihmisiä, että pidän itseäni onnekkaana, mutta se paluu kotiin kuitenkin on ihaninta. Yhä edelleen, moottoritien muuttuessa pienemmiksi teiksi, katuvalojen harventuessa ja lopulta kadotessa kokonaan, rinnassa läikähtää ja sitä korjailee huomaamattaan jo asentoa autossa siihen malliin, että olisi valmis jo astumaan ulos, omalle pihalle, punaisen väärän vänkyrän talon eteen ja narauttamaan vanhan puuoven auki. Sitten villasukat jalkaan, puut palamaan uuneihin, sytytellään kynttilät ja huokaistaan. Koti

Lämmitysasiaa

Tällä kertaa odotimme talon olevan hieman kolea, kun palaamme kotiin. Niin on outo syksy ollut, ettei meillä ole vieläkään otettu mitään lisälämmitystä käyttöön, eikä sellaista laitettu poissaoloajaksikaan. Menneinä vuosina syyskuun puolivälin jälkeen ollaan jo otettu pari sähköpatteria avuksi lämmön tasaisuuden ylläpitämiseksi, mutta tänä vuonna mennään jo lokakuun puoliväliä ja sähköpatterit ovat edelleen kesäsäilössään. Joinain aamuina ja iltoina ollaan annettu hieman lisälämpöä tovin petroolilämmittimellä, mutta siinäpä se. Pönttöuuni ja tuvan puuhella ovat riittäneet edelleen kodin lämmitykseen ja se on hieno asia se. Olin ihan kiukuissani kun katselin viimeistä sähkölaskua, jonka mukaan olimme ostaneet sähköä 30 eurolla, mutta lasku oli silti 130 euroa. Siirtomaksut, pullakahvit ja laskutuslisä. Aivan älytöntä. Ensi vuonna, kautta kiven ja kannon, vannon, että otamme sen askeleen kohti omavaraisempaa energiaa. Onneksi on tuo pönttöuuni-kulta ja puuhella. Onneksi voi valita.


Puulämmityksestä puhuttaessa, en ole tainnut mainita, että täällä on siirrytty kokonaan 1800-luvun kokkailuun. Meillä oli remppa-ajoilta jäljellä yhden levyn induktio, jota ollaan käytetty, mutta sepä sanoi sopimuksensa irti kesällä ja uutta ei ole hankittu. Kappas, miten sitä ei sitten enää tarvittukaan, kun sitä ei ollut. Suloisen puulieden lämmössä ollaan kokattu sen jälkeen ruoat kokonaan, eikä muuta enää tule. Pieni pöytämallinen sähköuuni meillä on edelleen jos tekee mieli leipoa jotain pientä, eikä kesäkuumalla halua lämmittää tupaa samalla kun leipoo, mutta noin muuten olemme siirtyneet sinne sadan vuoden takaiseen kokkailuun ja siellä meinaamme myös pysyä. Jääpähän senkin sähkönsiirtomaksu pois, kun ei kokkailu enää käytä sähköä vedenkeitintä ja satunnaista vatkaimen surauttelua enemmän.

Kaunis maailma

Syksy on ollut niin valtavan kaunis. Hurjia sateitahan kautta maan on saatu ja ne ovat aiheuttaneet ikävyyksiä, mutta silti syksy on ollut kovin kaunis. Meidän keittiöpuutarhassa on kasvit hieman ihmeissään, mansikkakin alkoi uudelleen kukkia ja tehdä raakileita, lokakuussa! Ajatella sitä! Myös herneaidalla lilapalkoherneissä on vielä kukkia ja uusia palkoja on tullut tässä lokakuussa. Eilen vielä söin tuoreita herneitä suoraan pihalta. Hassua! Nyt sitä jo kuitenkin odottelee ensimmäisiä pakkasöitä, ohutta jääkerrosta sadevesitönteröiden pinnalla ja huuraan peittynyttä pihaa, jonka maailma on kuin Rudolf Koivun kuvittamien satujen maailmasta. Saisi sitä luntakin tänä vuonna hieman tulla tänne Lounais-Suomeenkin. Tulisipa oikeen sellainen kaunis, kuulas ja raikas talvi ja siinä keskellä se joulu kultaisin Tulisi taas sellainen rauhaisa, lämmin ja kotoisa joulu vailla kiireitä, jollainen meillä täällä tapaa olla. Maailman ihmisillä olisi hyvä tahto, edes sen muutaman päivän ajan, odottamatta muilta samaa, ymmärtäen, että se kaikki lähtee ensin itsestä. Voi kunpa niin olisi. Kukaan ei toivoisi tai tekisi toiselle pahaa, ei ihmisille, ei eläimille


Näihin Koivun kauniisiin kuviin on hyvä päättää tämä sunnuntaipostaus.Kello lyö jo yhtätoista sunnuntain iltana ja aamulla arkiset työaskareet odottavat. Se on mukavaa se. Arkisia askareita, vapaita puuhapäiviä ja laiskoja sunnuntaipäiviä - mikäs sen mukavampaa ja elämässä pysyy balanssi tekemisen ja olemisen välillä.

Tähän loppuun vielä kirjamessulippujen arvonnan voittaja, joka on Asta K! Laitathan mulle meilissä  jovelassa@gmail.com sun osoitteen, niin ehtivät liput perille. Ja ihan loppuun vielä melkeinpä tavaksi tänä syksynä tullut vinkki kivasta kuunnelmasta! Voi miten hauska, aavistuksen jännä ja hyvin tehty perinteinen jännityskuunnelma onkaan Mustat kalat, joka kertoo Olavinlinnan kesäoppaista, joita on pian yksi vähemmän, kun kesken turistiopastuskierroksen tapahtuu murha.. Tykkäsin tuosta kuunnelmasta niin paljon, että kuuntelin sen kahteen kertaan samana päivänä kaikenlaista, omanlaista, sellaista Jovelamaista puuhaillen.

Niin, onpa ihanaa olla taas kotona

Hyvää alkavaa viikkoa ja iloisia lokakuun päiviä suuntiinne siellä! Tapaamisiin taas ensi viikolla!

Ps. Nyt en jaksa enää oikolukaista. Hypätkää typojen ohi jos eteen tulee!

Jovelan Johanna

sunnuntai 1. lokakuuta 2017

Pieniä terveisiä, pieni arvonta!

Viime sunnuntain sunnuntaipostaus jäi valitettavasti pois. Olin melkein koko viikon röhässä ja viikonloppuna vielä selkäkin alkoi kiukutella kaikenlaisista huonoista asennoista loukkaannuttuaan. Sellainen se tuo ruotoni on, välillä kovin äkäisenä. Olin jo viikonloppuna paremmassa kunnossa ja sunnuntaina sitten pyöräyteltiin ihanan kesäisessä säässä pyykkiäkin terassilla, mutta tuostapa se selkä sitten vallan ärsyyntyi ja koneella nakuttelu kävi mahdottomaksi. Vaan olipa ihana ilma viime viikon viikonloppuna! Meillä terassilla lämpö jaksoi nousta 20 asteen yli ja välillä oli suorastaan hiki. Huikeaa, että kesäpyykkäämö on näin pitkälle syksyä ollut käytössä!


Pyykkiä pestessä kerättiin viimeisiä yrttejä, kukkia ja tupakkakasvin siemeniä talteen.

Mukavan monipuolista säätä on luonto tarjoillut noin muutenkin. Välillä sataa ropsuttelee, sitten taas paistaa, on koleaa ja on lämmintä. Oikea supersyksy! Välillä on samaan aikaan tovin sumuista ja aurinkoista, kuin lumotussa salaisessa puutarhassa ja onhan tämä vallan erikoista, että satoakin korjataan keittiöpuutarhasta vielä lokakuussakin! Tuossa tomaatteja keräiltiin sisälle kypsymään, kun eivät oikeen meinaa jaksaa kypsyä enää kasvihuoneessa, mutta vihreää tomaattia pukkaa aina vaan lisää ruipeloille lehdettömille oksille.




Yrttien kanssa ollaan nyt loppusuoralla. Viimeiset salviat, mintut ja piparmintut kerättiin viime viikolla. Iisoppia kerään vielä ensi viikolla tuoksupusseja varten. Ihan kaikkea ei kerätä pois, vaan jätettiin kunnon tupsut monivuotisia yrttejä keittiöpuutarhan kavatuslaatikoihin, jospa siitä keväällä taas sitten lähtisivät kasvuun. Hieman salviaa otin kuitenkin sisälle tuohon kuivatusorren yrttiakvaarioon. Saapi nähdä miten viihtyy sisällä.


Nikotiiniteetä tuholaisille!


Sisällä talvehtivat aprikoosi-, sitruuna- ja mandariinipuut sekä viikuna ovat jo sisällä ja tuntuvat viihtyvän. Viikuna innostui jo uutta lehteäkin tekemään ja sen ruukkukaveri minttukin tuntuu olevan voimissaan. Aiemmin kerätyt aidon tupakan lehdet kuivuvat edelleen hissukseen kammarissa. Vajaa kolmimetrinen rutinalehtinen naru kulkee kammarin halki ja näyttää sangen hassulta, mutta hyödyksi se on. Tupakkakasvin lehdistä pitäisi saada varsin hyvää tuholaistorjunta-ainetta ensi vuodelle keittämällä kuivatuista lehdistä nikotiiniteetä aina tarpeen mukaan. Isossa maailmassa väittävät myös ruusukirvojen kaikkoavan paikalta tupakkalehtijauhetta pöllytellessä. Saas nähdä, tuohan testataan!


Baniljasipsejä!


Kuivuriakin on hieman käytelty tällä viikolla. Tein ensi viikolle työpoppoon iloksi baniljasipsejä, eli vaniljalla ja kanelilla pölytettyjä banaanilastuja. Ne ovat sellaisia nopeita ja herkullisia puuhattavia, joiden tuoksu on valloittava. Kuutisen tuntia meni ohkaisilla banaaniviipaleilla kuivua kivurissa (lämpöä 57C) ja koko sen ajan tuvassa tuoksui suloinen banaanin, vaniljan ja kanelin sekoitus. Itse laitan ohuet banaaniviipaleet kuivuriin leivinpaperialustalle, sillä banaani tuppaa jäämään ritilöihin kiinni ja kun kuivuneita viipaleita sitten yrittää irrottaa ritilästä, lastut menevät helposti rikki. Leivinpaperilta lastut saa taas irti helposti! Kääntää vaan paperin ylösalaisin ja banaaniviipaleet saa irti vaivatta paperia vetämällä.

Moni on kysellyt ihan meilissäkin miten meidän kuparinen työtaso on toiminut käytössä, joten nappasin tuohon baniljasipsien rinnalle kuvan työtasosta nyt. Se alkaa olla juuri sillä tavalla patinoitunut, jollaista toivoin. Baniljasipsien alla ei työtasoa näy, sillä keko on leivinpaperilla ja leivinpaperi suurella puiseella levyllä, mutta naapurikuvassa näkyy kuparista työtasoa tänään.


Työtasosta aasinsiltaa töihin. Juuri nyt leipätyö vie suurimman osan ajasta, joka näkyy siinäkin, etten juuri ehdi laittaa mitään edes instaan. Ensi viikon jälkeen tilanne taas rauhoittut toviksi, mutta ensi viikon olen likimain 24/7 töiden äärellä ja -reissussa, joten ensi viikolla en pääse tekemään sunnuntaipostaustakaan. Eipä siihen juuri mitään sisältöäkään olisi, kun kökin koko viikon koneella ja liehun menemään missä milloinkin. Joskus kyllä tuo mun työ sisältää aika hauskoja ja erikoisia juttuja. Tänään esimerkiksi sokeritärkkäsin vanhaa morsiuskruunua. Kaikenlaista tuolla meidän kattilatelineellä on välillä roikkunut, muttei sentään morsiuskruunua - nyt on sellainenkin! Sokeritärkki on muuten helppoa tehdä ja käyttää. Siihen tarvitaan saman verran sokeria ja lämmintä vettä, johon kangas kastetaan. Jos tärkättävä on tarkoitus tärkätä muotoon, se kannattaa aluksi laittaa sopivan muotin päälle kuivumaan. Tämäkin morsiuskruunu oli ensin kelmulla päällystetyn hillopurkin päällä kovettumassa.




Tuo morsiuskruunu on lainassa Tarinoita suomalaisista häistä -näyttelylle, joka on esillä Helsingissä Kaapelitehtaalla ensi viikon lauantaina (7.10) osana Love me do -häämessuja. On ollut taas niin älyttömän ihanaa saada uppoutua historian havinaan vanhojen häävalokuvien ja häämuistojen parissa. Näyttelyssä on satoja vanhoja häävalokuvia ja hääkutsuja 1860-luvulta alkaen ja kaikenlaista paperista häähistorian muistoa sieltä 1860-luvulta aina nykyaikaan saakka. Tuo morsiuskruunu on ystäväni isoäidin ja hänen hääpukunsakin on osana näyttelyä. Jos häiden historia tai häät ylipäätään ovat ajankohtasia itsellä tai jollain läheisellä, niin kannattaa vinkata näistä häämessuista. Siellä on tarjolla todella paljon kaikkea ihanaa aiheen tiimoilta, uusinta häämuotia, kotimaista häämuotia, melkein 200 näytteilleasettajaa, kivoja arvontoja ja vaikka mitä, kuten tämä Suomi100-ohjelmistoon kuuluva häähistorianäyttely, eikä messuille ole sisäänpääsylippuja! Takki pitää jättää narikkaan, mutta siinäpä se sitten on kulunkipuolella. Olen itse messuilla kulisseissa, joten en päivystä näyttelyssä, mutta toki jos näet minut jossain kipittämässä ohi ja tunnistat, niin nappaa hihasta kiinni vaan!




Pieni arvonta


Yksiltä messuilta aasinsiltaa toisille! Sain aivan toisille messuille kaksi vapaalippua, eli mainioille Helsingin kirjamessuille (sekä Viini ja ruokamessuille samaa aikaan), joiden ajankohta on lokakuun lopussa. Me emme isännän kanssa jouda noille messuille, vaikka niin mainiot ovatkin, joten antaisin mielelläni liput edelleen! Jos olet menossa tai haluaisit mennä näille messuille kaverisi kanssa, niin laitapa kommenttilootaan viestiä. Arvon liput seuraavan sunnuntaipostauksen yhteydessä, eli 15.10.




Kuunnelmia!


Oletteko muuten huomanneet miten ihania ja kivoja kuunnelmia Areenaan on taas tullut?! Ihastuin kovasti sokeain kuunnelmapalkinnonkin voittaneeseen Kultaiset leijonankäpälät -kuunnelmaan, joka esitellään seuraavin sanoin: "Adele, varakas leskirouva, on vankina omassa talossaan kullatun leijonanpääkaluston keskellä. Kuvaan astuu nuori kosija, joka vie sekä anopin että tyttären sydämen. Mutta onko kaupungissa tilaa rakkaudelle?" Rooleissa mm. ihana Seela Sella ja "Uuno Turhapuron anoppi" Marita Nordberg. Ilahduin myös kovasti kun huomasin, että 4 Harjunpää -kuunnelmaa on julkaistu uudelleen. Niistä omasta mielestäni paras on tämä Harjunpää ja rakkauden lait. Tänään ajattelin itse kuunnella Naavankaira -nimisen kuunnelman, joka kertoo 1930-luvun lamasta ja pulasta.  Kiinnostava aihe, mutta saapas nähdä (tai kuulla) millainen tarina on aiheesta saatu kuunnelmamuotoon. Areenassa on nyt todella paljon kivoja kuunnelmia ja äänikirjoja. Täältä löytää ne kaikki!  Silkkaa hemmottelua ja itselleni usein suorastaan päivän pelastajia! Esimerkiksi tuossa röhää potiessa ei oikeen mitään jaksanut, ei kuumeisin silmin lukea saati ruutua tuijottaa, mutta sangen siedättävän olon itselleen sai piiloutumalla vällyihin silmät kiinni ja kuunnellen kuunnelmia! Itse pidän kivoista kuunnelmista joissa on hyvä tarina, lempeä äänimaailma ja hyvää ääninäyttelyä. Sellaiset kovin modernit äänikakofoniset taideilmaisukuunnelmat eivät oikeen maistu tällaiselle perinteisten kuunnelmien äärellä kasvaneelle dekkari- ja tarinafriikille.

Eipä sitten tämän kummempaa tänne tällä viikolla kuulukaan, mutta olihan tässäkin taas asiaa. Se on lokakuun 1. viikko ja syksy on edennyt siihen vaiheeseen, jossa viimeisetkin kesän rippeet riisutaan luonnosta. Talvea kohti taas mennään. Millainenkohan talvi tänä vuonna saadaan?

Lokoisaa sunnuntaita toivotellen

Jovelan Johanna

sunnuntai 17. syyskuuta 2017

Kaikin puolin makeaa elämää

Onpas ollut kiva viikko ja tuo insta on siitä kiva, että voi näin sunnuntaisin vieman kurkkia mitä kaikkea sitä viikolla onkaan tapahtunut! Tähän aikaan vuodesta arkipäivät kuluvat pidennetyssä muodossaan leipätyön parissa, mutta kummasti sitä vaan on aikaa myös kaikenlaiseen pieneen mukavaa puuhaan. Tällä viikolla piipahdetiin isännän kanssa kirppikselläkin ja tein siellä muutamankin loistavan löydön! Löysin 2 kaunista Boknäsin kehystä alkuperäispakkauksissaan, pieniä kuppeja böördikahvilan siemenkupeiksi ja valtavan kaunista, kotimaista vanhaa kangasta, joka sävyjensä ja mittojensa mukaan sopi meille tupaan pöytäliinaksi kuin piste i:n päälle! Kankaasta jäi vielä ylikin, joten siitä saanee ainakin 8 kunnollista lautasliinaakin.

Viikonloppuna saatiin taas heittäytyä kotoiluun kaikella innolla. Eilen pistettiin pystyyn yhden päivän kynttiläpaja ja keiteltiin koko talven tarpeisiin puolukkahilloa. Siivottiin ja kokkailtiin, kuunneltiin siinä samalla kuunnelmia ja hääräiltiin menemään.


Tänään on tehty kuvan karamelliomenoita, siistitty pihaa, tuotu sisällä talvehtivia puita (mandariini, sitruuna ja aprikoosi) sisälle ja suojattu saliin tullut mandariinipuu verkolla, ettei kissat pääse kaivelemaan multia lattialle.


Kirpparilta löytyi myös lisää vanhoja kauniita kehyksiä salin toimistonurkkaukseen ja niitä on nakuteltu paikoilleen. Pitää vielä valita jotkut kauniit wanhat valokuvat niihin. Tarkoitus on, että tuohon nurkkaukseen tulee vielä lisää raameja.


Satoa on korjattu tavalliseen tapaan tämän tästä, vähän sieltä, vähän täältä ja yrttien osalta eniten. Tänään kerättiin vielä minttua ja salviaa sen verran, että koko isäntää ei nähnyt korjuukimpun takaa. Tuvan orrella ja kuivatustelineellä on ruuhkaisaa.


Satoa on tänä vuonna tullut ihan mukavasti kesän haasteista huolimatta. Jopa meidän kaksi omenapuuvanhustamme ovat tänä vuonna innostuneet tekemään satoa. Ties vaikka tässä päästäisiin vielä siiderin tekoon, kun omenat ovat kunnolla korjuukypsiä. Monella tuntuu olevan jokavuotinen pohtiminen mitä kaikkea omenoista voisi tehdä, kun satoa vaan piisaa ja omenapiirakka alkaa tulla jo korvista, eikä ruokakomero vedä enää yhtään purkkia lisää omenahilloa tai -mehua. Siideri on toki yksi maukas tapa säilöä ylijäämäsatoa, mutta kertakäyttöluontoisesti sadosta voi nauttiskella myös vaikkapa ihanan mausteisen makeilla markkinaomenoilla, eli karamelliomenoilla. Ne ovat valtavan hyviä!

Karamelliomenat

6 pientä omenaa
6 puista kertakäyttöhaarukkaa tai jäätelötikkua
1,5 dl. sokeria
1 tl. vaniljasokeria
1 dl. vettä
1 dl. siirappia
1 tl kanelia


Paina kertakäyttöhaarukat (tai jäätelötikut) omeniin. Laita kaikki muut aineet kattilaan ja keitä seosta n. 15-20 minuuttia välillä hämmennellen. Siirappiseos saa olla paksua ja tahmaisen siirappimaista. Pyörittele omenoita kuumassa valmiissa siirapissa yksi kerrallaan ja valuta lusikalla runsaasti siirapia omenoiden päälle. Nosta kukin omena hetkeksi öljytylle leivinpaperille ja toista. Jos siirappi ehtii paksuuntua liikaa, lämmitä sitä uudelleen. Nosta omenat tarjolle ja ripottele niiden päälle strösseleitä, salmiakkijauhoa, sulaa suklaata, kookoshiutaleita, kaurahiutaleta, mitä mielit! Näiden herkkujen päällä on hieman granaattiomenajauhetta.

Taivaallista!

KYNTTILÖITÄ, KYNTTILÖITÄ!

Paljon on lähivuosina puhuttu kynttilöiden vaikutuksesta sisäilmaan ja terveyteen. Olen itsekin niitä asioita pohtinut, sillä meillä palaa hitsin paljon kynttilöitä. Hysteriaan ei ole ollut syytä vaipua tai kynttilöistä luopua, vaikka välillä kuulosti siltä, että kynttilät ovat melkein maailmanlopun tuojia, mutta kun polttaa kynttilöitä oikein, siis savuttamatta ja ostaa aitoja kynttilöitä, saa jo synninpäästöä puuhilleen. Ovatpa Ruotsin (Lundin) yliopiston valkotakkiset tutkijat jopa todenneet, että hyvien kynttilöiden polttaminen vahvistaa sydäntä. Ei siis kaikki pahaa, kunhan katsoo mitä käryttelee. Eihän kukaan kaupan muovikassiakaan laita pöydälle palamaan, oli se kuinka nätti ja halpa tahansa. Kynttilällä ja kynttilällä on siis eroja. Halpatuontikynttilöiden polttamista verrataan sisätupakointiiin tai dieselin polttamiseen sisätilossa, sillä niissä sydänlanka, värit ja itse kynttilämassa sisältävät usein raskasmetalleja. Myrkyttäjien ja puhtaiden väliin mahtuu koko kirjo kelpoja kynttilöitä, usein kotimaisilla kynttilätehtailla ja -pajoilla valmistettuna. WWF:n mukaan maapallon ja sisäilmankin kannalta ihan parhaat kynttilät sitten ovat mehiläisvahasta tai soijasta valmistettuja, sillä kumpikaan ei savua, ei sisällä karsinogeenejä, myrkyllisiä aineita tai allergeeneja ja molemmat ovat lisäksi hiilivapaita. Lisäksi mehiläisvahasta valmistettujen kynttilöiden sanotaan neutraloivan ilman epäpuhtauksia ja siten puhdistavan palaessaan ilmaa. Näiden tietoisuuskelpoisten ominaisuuksiensa lisäksi olemme siirtymässä paljolti mehiläisvahakynttilöiden suuntaan ihan siitä syystä, että itseäni on syyhyttänyt päästä tekemään mehiläisvahakynttilöitä jo hyvän tovin ja kun tuossa peltojen takaisella puolella kyliä sattuu vielä sopivasti olemaan mehiläistarhaaja, niin mehiläisvahalevyjä oli helppo noutaa yhden päivän kynttiläpajallemme ja samalla tukea oman kunnan yrittäjää pienen hankinnan muodossa.

MEHILÄISVAHAKYNTTILÄT

Mehiläisvahakynttilät siis valmistetaan mehiläisvahalevyistä ja niitä voi tilata verkosta vaikkapa suoraan tuottajilta, eli mehiläistilalta tai hunajatuotteiden jälleenmyyjiltä. Mehiläisvaha on muuten maailman vanhin tunnettu luonnonvaha ja se on ominaisuksiltaan antibakteerinen. Mehiläiset rakentavat erittämästään vahasta hunajakennojaan ja sulkevat vahalla hunajalla täyttämänsä kennot. Ihmismaailmassa mehiläisvahaa on käytetty ja käytetään toki edelleen mm. lääketeollisuudessa ja kosmetiikassa erilaisten voiteiden ainesosana. Mehiläisvaha on myös hyvä puupintojen suoja kalustevahana. Kerrassaan mainiota ainetta!

Mehiläisvahalevyjä myydään yleensä kiloittain valmiiksi leikattuina levyinä, keskihinta näytti verkossa olevan 15,-/kg, tilalta suoraan noudettaessa saattaa päästä hieman halvemmalla. Yhdestä kilosta mehiläisvahaa tulee 12 levyä ja yhdestä levystä 2 kruunukynttilää, eli kilosta levyä saa tehtyä 24 kruunukynttilää. Mehiläisvahakynttilä tuntuu muuten palavan kauemmin kuin samanlainen tavallinen kynttilä.



Varmaan oleellisin huomio sinällään helpossa kynttilöiden valmistuksessa on se, että levyjen tulee olla vähintään huoneenlämpöisiä, muuten ne murtuvat. Itse pidin kutakin rullattavaa levyä pienen hetken puuhellan yllä kädessäni ennen rullaamista. Kun levy alkoi taipua käsissäni, se oli valmis rullattavaksi. Sopivan lämpimän levyn huomaa myös sen väristä. Jos katsot tuota yllä olevaa kuvaa, siinä vasemmalla on kuulaampi (rullausparas) lämmin levy ja oikealla sameampi huoneenlämmössä ollut levy. Liikaa ei kuitenkaan kannata levyä lämmitellä, muuten levy sulaa. Oiva keino lämmittää levyä on myös monen käyttämä fööni, jolla saa puhallettua lämmintä ilmaa levylle ennen rullaamista tai tarvittaessa sen aikana. Niin tai näin, levyjä kannattaa ehdottomasti hieman lämmitellä tavalla tai toisella. Lämpimästä levystä rullattu kynttilä rullautuu tiiviisti ja helposti ja sen sauma jää melkein itsestään kiinni. Yhden kynttilän valmistukseen kuluu vain pari minuttia aikaa.

Moni leikkaa mehiläisvahalevyn haluttuun muotoon saksilla. Itse koin sen turhaksi, sillä lämmittämättömän levyn voi helposti taittaa kahtia samaan tapaan kuin avaisi uututtaan natisevan kirjan aukeaman.


Seuraavaksi lämmitin puolitettua vahalevyä ja tein valmiiksi pienen nosteen levyn toiseen päähän. Tämä auttaa sydänlangan kiinnittämisessä.


Sopivan mittainen sydänlanka painetaan vahalevyn reunan nosteen sisälle ja painetaan hyvin kiinni. Itse tein tämän siten, että painelin sydänlankaa ensin levyn loppupäähän noin 1/3 matkan verran koko reunasta, sen jälkeen kiristin sydänlankaa ja kiinnitin sen ihan reunan alkuun. Loppulanka asettui melkein itsestään painettavaksi peukalolla käänteeseen. Muutaman ensimmäisen kierroksen rullausta joutuu tekemään sormin ja painelemaan alkusaumaa tiiviiksi, mutta rullauksen puolivälin tienoilla viimeistään otetaan jo pullalettiasento käsillä ja hieman voimaa käyttäen rullataan loppu vahalevy tiiviiksi kynttiläksi kämmenillä alustaa vasten pyörittäen.


Lopuksi hivellään kynttilän sauma umpeen sormin. Jos se ei tunnu onnistuvan, anna kynttilälle hieman lämpöä ja saat siveltyä sauman umpeen. Muutaman kynttilän jälkeen kädet jo oppivat oikeat voimasuhteet ja huomaat milloin levy on sopivan lämpöinen rullautuakseen vaivatta siten, että saumankin saa samalla rullauksella umpeen. Valmistus tosiaan muistuttaa pullaletin rullaamista käsin. Jos kynttilä ei ensimmäisten kynttilöiden kohdalla tunnu rullautuvan tiiviisti, avaa rulla, anna lämpöä ja rullaa uudelleen! Mehiläisvahakynttilöiden kanssa on hauskaa puuhata, sillä jos ei heti opi parasta tekniikkaa, voi avata rullan ja tehdä sen uudelleen!

Kun oma kynttiläni oli valmis, nipsaisin pohjasta ylimääräisen sydänlangan pois ja painoin kynttilän napakasti työalustana käyttämääni puista leikkuulautaa vasten, jotta kynttilän pohja on aivan tasainen. Samalla voi tarvittaessa hieman rutistella kynttilää jos siltä tuntuu, mutta jos levy ei ole riittävän lämmin, se rutisee, eikä tiivisty enää.


Tässä kuvassa ollaan jo "tuotannon" puolivälissä ja testikynttiläkin palaa kauniisti. Kuva ei kerro, mutta ihan viimeiseksi kannattaa sulattaa hieman mehiläisvahaa kattilassa ja dipata kunkin kynttilän sydänlanka sulaan vahaan. Näin tekemällä kynttilät syttyvät helposti ja palavat kauniisti.

Mehiläisvahakynttilöitä rullatessa saa muuten sivutuotteena pehmoiset kädet!


Tykästyin mehiläisvahakynttilöihin sekä tuotteena että valmistettavana sen verran, että aion ensi viikolla hankkia suuremman satsin levyjä meille. Pienen harjoittelun jälkeen kynttilöiden rullaaminen sujuu vaivatta, sen suuremmin koko hommaan huomiota kiinnittämättä. Kädet tekevät automaattisesti puuhaansa, vaha tuntuu käsissä miellyttävän lämpimältä ja ilmassa tuoksuu miedon makea hunaja. Tämäkin on oikein sellaista hyvän mielen puuhaa. Itse kuuntelin samaan aikaan mukavaa äänikirjaa ja ennen kuin huomasinkaan, levyt olivat loppu ja pöydällä sievä kasa kauniita kynttilöitä.

Sunnuntai on täällä kääntymässä jo illan puolelle ja isäntä on lämmittämässä saunaa. Vielä olisi muutama pikkujuttu puuhattavana ennen saunaa, joten parasta nakutella sunnuntaipostaus loppuun ja hipsiä köökkiin.

Sen verran kuitenkin vielä nakuttelen, että onpas ihana syksy! Olen jotenkin perustyytyväinen ja perusonnellinen ihan tavallisiin asioihin tänä syksynä. Tuossa viikolla isännän kanssa asioille, kirppikselle ja Kustavin kynttiläpajalle (josta hankittiin mm. muutama lakritsikynttilä) ajellessamme katselin kuinka pelloilla korjattiin viljaa. Puissa on jo ruskaa, maisema muuttuu, pellot ovat sängellä tai niiltä korjataan juuri viljaa, pihlajat ovat täynnä marjaa, maailma on kaunis. Siinä aika raskailta näyttävien pilvien alla ajellessamme ja peltoja katsellessani tulin ajatelleeksi kuinka onnekkaita me suomalaiset olemmekaan. Meillä on hieno maa jos ei turhia valitella, kaunis luonto, oman maan tuotantoakin vielä tarjolla ravintopuolella, ihmisiä jotka jatkavat perinteitä ja ihmisiä jotka luovat uutta, kaikki yhdessä luoden maailman parasta tulevaisuutta täällä niin kovin kauniissa kotimaassamme.

Ollaan tyytyväisiä siihen mitä meillä vielä on ja vaalitaan sitä. Meillä on paljon syitä olla onnellisia ja tyytyväisiä, silloinkin, kun asiat eivät ole ihan toivotulla tavalla.

Lämpimin terveisin

Jovelan Johanna