jovela

jovela

maanantai 15. joulukuuta 2014

Jouluhaaste ja joulun haasteet

Tänään on raskasta. Olisi pitänyt jaksaa lähteä hoitamaan asioita. En jaksanut. Olisi pitänyt muutakin, en jaksanut, enkä taida jaksaakaan. Itkettää. Keskiviikko ahdistaa jo etukäteen. Miten siunaustilaisuus voikin tuntua etukäteen näin kamalalta kaiken tämän jälkeen? Kun kaiken muun olen kestänyt kuin troopperi konsanaan, keskiviikko tuntuu niin ahdistavalta, etten tänään taida saada mitään aikaiseksi. Ei kai ole pakkokaan, mutta jotenkin tuntuisi paremmalta jos saisi puuhailtua jotain. Ei tarvitsisi ajatella, ei muistaa, että keskiviikko on ylihuomenna. Juttelin hautaustoimiston ihmisen kanssa. Itketti. Juttelin siskon kanssa, nauratti ja juteltiin mukavia. Kömmin takaisin sänkyyn ja napsautin lämmittävän petarin päälle. Jurnutin. Itketti. Juttelin hautakukat tekevän ystäväni kanssa ja taas itketti. Purin äidin tavaroita. Itketti. Luin Vehkosuon Tessan hauskan postauksen. Nauratti niin, että meinasin lirauttaa pöksyyn. Kurkkasin aina hymyn ja ilon palauttavaan Susannan blogiin ja huomasin tulleeni haastetuksi. Kun en mitään muuta saa aikaiseksi ja paha olo on tervana iholla, vastaan mielelläni Susannan haasteeseen. Pääsen hetkeksi tästä olotilasta.

Haasteessa kyseltiin vastauksia seuraaviin kysymyksiin:

1. Uskotko joulupukkiin tai tonttuihin?

Haluaisin uskoa tonttuihin! Olisihan se mukavaa, jos saunalla asuisi ikivanha saunatonttu, sellainen hieman äreä ja jurnuttava tyyppi, jota voisi lahjoa puurolla ja leivonnaisilla. Saunatontulla olisi parkkiintuneet, pulleat posket, joilla hän puhaltaisi puhkuen hiillokseen. Pikkuaitassa taas voisi asua sellainen nuori ja hassutteleva aittatonttu, joka lakaisisi pienellä harjallaan hiirenkakkaa pois nurkista ja myöhemmin hoivaisi sinne muuttavia kanoja. Villa Gerdan tontulla olisi olkihattu ja pienet puutarhatyökalut, kitisevä puinen yksirenkainen kottikärry ja ainainen siitepölynuha, hatshuu! Hän olisi rikkaruohojen vihollinen nro. 1. Isännän valtakunnan tonttuja voisi olla useampi. Pitäisivät työkalut järjestyksessä ja löytäisivät kaiken sen, minkä onnistumme hukkaamaan. Ja jos joulutonttuja olisi, olisin taatusti se tyyppi, joka kipittäisi helmat heiluen vakoilijatontun perässä huudellen: " Hei odota, mä voin selittää.."



Alle kouluikäisen Johannan näkemys tontusta, äidin säästämä.


2. Kirjoititko joulupukille?

Pitääpä ihan sanoa, etten muista! Luulen, että olen kirjoittanut ja jotenkin muistelisin, että olisin joskus jonkun kirjeen jemmannutkin siten, että se löytyi jostain kannusta tai purkista vasta myöhemmin. Sen kyllä muistan, että Anttilan lelukuvaston löydettyään tiensä meidän postilaatikkoomme, se aineellistui seuraavan kerran keittiön pöydälle punatussimerkintöineen a' la minä. Varman päälle, nähkääs.



Tuvan seinällä oleva kannu on mieluinen joululahja siskolta.


3. Onko kinkku joulupöydän kunkku vai selviätkö ilmankin?

En nyt kunkuksi menisi sanomaan, mutta kyllähän se viipale jouluna maistuu. Eniten rakastan kuitenkin runsasta kala- & äyriäistarjontaamme ja lanttulaatikkoa. Ilman lanttulaatikkoa ei joulu maistuisi joululle. Meillä on ollut tapana nauttia jouluaattona kaksi ateriaa. Alkupäivästä katamme kalat ja muut meren herkut ja vasta illalla käymme perinteisten laatikoiden, kinkun, kalkkunan ja muiden jouluisten herkkujen kimppuun. Tarkoituksena oli vähentää ähkyyden tunnetta ja luoda tilaa ja aikaa nauttia rauhassa erilaisista ruoista. En muuttaisi tätä systeemiämme mistään hinnasta, vaikka totuus on se, että olemme ähkyjä koko jouluaaton!



Salin sohvapöydälle pitäisi saada herkkuja joulupyhien leffamaratooneja varten!


4. Noloin saamani joululahja tai lahjojen jakoon liittyvä muisto.

Ihan varmasti jotain noloa olen saanut ja taatusti sellaisia joskus antanutkin, mutta saajapuolella mitään ei juuri nyt tule mieleen. Joulunoloista tulee mieleen jotain ihan muuta, isäni takamus liekeissä! Joskus kasari-ysäritaitteessa isä hankki videokameran, jolla sitten riivattiin kaikkea elollista aamusta iltaan. Olimme jo käyneet joulupöytään ja äiti muutamaan kertaan komennellut isäntää pöytään, mutta tämä vaan zoomailee menemään videokameransa kanssa persus pitkällä kuin mikäkin elokuvaohjaaja. Tuohon aikaan videokamerat oli kokoluokkaa lasten polkupyörä, jota olalla kannatellessa ei sitten muuta nähnytkään. Lopputuloksena oli se, että isä peruutti kaapin laskutason päällä olleiden tuikkukynttilöiden yläpuolelle ja jäi siihen takapuoli pitkällä zoomailemaan kunnes liekit tarttuivat housuihin. Vieläkin naurattaa!



Salissa olisi monta pepunkärvennyspaikkaa. Siellä palaa päivittäin kymmeniä kynttilöitä eri korkeuksilla.

5. Onko jokin joululahja jäänyt käyttämättä tai kaapin perälle notkumaan?

Varmaankin, mutta ei taas tule mitään mieleen. Meillä on ollut useampi muutto viimeisen 6 vuoden aikana, joten kaapinperäsäästöistä on myös päästy hyvällä syyllä eroon. Äidin kotia nyt läpikäyneenä tunnistin kyllä muutaman oman lapsuusajan ostokseni. Arvelen, että eräs aika karmea boolisetti (kulho & kupit) ovat saattaneet olla jokin jouluinen hankintani äidille. Siellä ne olivat, kaapin perällä alkuperäispakkauksessaan. Oli siellä muutakin, Jeesuskin kiljaisisi oman nimensä jos näkisi millaisen seimiasetelman olen joskus tehnyt, mutta äiti tunnollisesti säästi senkin. Ehkä siltä varalta, että mua pitäisi joskus kiristää jollain. Vetäisemällä kyseisen seimen pöydälle, mikä tahansa tilanne olisi ollut tyrmäysvoitto.



Salissa olisi myös paljon jemmoja, 11 kaappia (täynnä, no vacancy) piilotavaroita varten. Sohvan takana on purkamatonta kuormaa äidiltä. Sali on nyt erityisen rakas huone - niin paljon äitiä läsnä.


6. Milloin ja millä tavalla koristelette joulukuusen?

Koska olemme aina viettäneet jouluaaton äitini luona, omassa kodissa ei ole muka ollut tilaa ja viimeisen (kohta) 2 vuotta viikonloput ja lomat ollaan oltu Jovelassa, meillä ei ole ollut kuusta muistaakseni kertaakaan. Tänä vuonna se olisi kovin tärkeä juttu, se aito kuusi. En tiedä vielä miten koristelemme sen. Näiden surullisten aikojen vuoksi ehkä aika värikkäästi, sillä haluaisin laspuudenkotini aikaisia koristeita kuuseen, väriä, välkettä ja iloja (mutta ei jouluvaloissa!). Kuusi piti hakea tänään, ei pysty. Viikonloppuna ehkä sitten.



Uusia lasipalloja sulassa joulusovussa vanhojen huiskukoristeiden kanssa.


7. Ostatko kotiisi joulukukkia? Mikä on joulukukkasi?

Juu, kyllä (lausutaan pienellä äänellä). Sen lisäksi, että Ikea voisi milloin tahansa kynttiläkriisin hetkellä peruuttaa yhdistelmärekan pihallemme noutamaan omaan varastoonsa täydennystä, paikallinen kukkakauppa voisi tehdä samoin jos hyasintit näyttävät uhkaavasti vähenevän hyllyistä eikä uusia ole saatavana. Joulu kun lähestyy, hyasinttien määrä kasvaa. Hyasinttien pitää olla valkoisia, paitsi makkarissa vaaleanpunaisia. Minä olen juuri se kuspää, joka kärrää kaikki valkoiset hyasintit kotiinsa jättäen siniset muille. Tosin saliin sopisi nyt sinisetkin.. hmmm..

 

Kiitos Susannalle surusta kiskaisusta haasteen merkeissä <3 Voisin mielelläni kuulla, millaisia vastauksia Helinä Höttiäisen höpötelmistä, Rouva Kivitikka, Anu VillaMezzosta, Vehkosuon Tessa ja PikkuBertta keksisivät samoihin kysymyksiin, joten haaste menee tällä kertaa edelleen teille.

Teiltä kaikilta muilta haluaisin kysyä millainen joulumusiikki on teille tällä hetkellä rakkainta? Itseäni tosiaan riivaa lyriikka-allergia, en vaan kestä musiikkia, jossa lauletaan, sillä ne muokkautuvat mielessäni surullisiksi, mutta joululauluja jaksan ja haluan kuunnella. Ne rauhoittavat (ellei soi se laulu, jossa paras lahja on vasta jos saa äidin sairaalasta) - Bing Crosby ja aikalaiskumppanit, Pavarotti ja muut tenorit, Saukki pikkuoravineen,
Hupsis tupsis pimpeli pompeli - taas jaksan hymyillä.


Iloisempia hetkiä itse kullekin

Jovelan Johanna

26 kommenttia:

  1. Voi kunpa voisin sinua yhtään lohduttaa...
    Joka päivä ihan piirun verran olo paranee, usko pois. Riittävän ajan päästä on jo vähän helpompaa. Kun hautajaiset olivat ohi, minua itseäni helpotti pikkiriikkisen enemmän.
    Anna itkun tulla, jos et jaksa, niin sitten et jaksa - muistat vaan syödä ja juoda sekä nukkua sen minkä jaksat, se riittää. Muistot kantavat.

    Kiitos haasteesta :) Otan sen ilolla vastaan.
    Ajatuksia täältä sinne ja voimia keskiviikkoon :)
    Anu

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Noinhan se on. Elämä menee eteenpäin ja tuo uusia hetkiä mukanaan. Suurimman osan ajasta olen ihan ok, mutta ehkäpä koska niin on, sururomahdukset tulevat sitten vastaavalla volyymillä.

      Kiitos, Anu :)

      Poista
  2. Voin niin samaistua tunteisiisi. Tuolla aiemmin jo kirjoitin siunuauspäivän tunnelmistani ja etukäteistunteistani. Halaan sinua. Raskasta on luopua ja menettää, surussa on mukana jotain myös käsittämättömän kaunista. Nää on niin ihmeellisiä asioita, että ei oikein tiedä miten tunteita sanoiksi pukea. Ehkei tarvitsekaan.
    Parantava puhallus sinulle, tuo hurja tuuli tuo sen nopeasti perille ♡

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Leena :) Suru on kyllä outo juttu. Vaikka miten yleensä löytää sanoja kuvaamaan asioita ja tunteita, suru on jotenkin sanaton. Sitä ei edes itselleen osaa selittää.

      Poista
  3. Voi, enpä arvannut että haaste tulisi noin tarpeeseen... yleensä kun minua vain pelottaa jatkaa näitä eteenpäin, etten vaivaisi ihmisiä, joiden on vaikea sanoa ei. :)

    Vastauksesi olivat ihania! Meidän isillä oli sellainen videokamera, jossa roikutettiin olkahihnan varassa sellaista matkalaukun muotoista ja -kokoista lootaa, jossa jättikokoinen kamera oli johdolla kiinni. Kun isi rämpi umpihangessa kuvaamassa peuraa, videon parasta antia olikin hänen oma raskas huohotuksensa kaiken taakan alla! :D

    Tuo kahteen kertaan syöminen aattona kuulostaa tosi hyvältä idealta!

    Toivon, että jaksat keskiviikon edes jotenkuten. Itse jouduin poistumaan kappelista ennenkuin tilaisuus edes alkoi, koska se vaan oli minulle ihan liikaa, monessakin suhteessa. Se ei ole kaduttanut jälkeenpäin. Olen iloinen siitä, että uskalsin kuunnella itseäni, enkä jäänyt väkisin paikalle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. :) Susanna

      Isät ja videokamerat <3 ;D Mun isäni bravuureita oli myös kassillinen VHS-kasetteja, joiden sisältönä oli värisyttävän jännittävää non-stop otantaa saksalaisilta moottoriteiltä (Google maps, kelpaisko?) ja lempikotielokuvani "koira hangessa." Siinä täysin tilanteeseen kypsynyt rottiksemme seisoo lumisessa hangessa tympiintyneenä ja isän ääni kohinan keskeltä hokee titityy, titityy - mitä ilmeisimmin saadakseen koiraa edes silmäkulmiaan liikauttamaan :D

      Mulla meinasi käydä eilen samalla tavalla. Se kappeliin astuminen ja arkku.. tuli kyllä niin ahdistava olo, että teki mieli paeta. En paennut, koska kuitenkin halusin olla senkin hetken läsnä. Olisin voinut paeta jos olisin kokenut haluavani niin. Taisin vaan pelätä niin hirmuisesti, mutta jäin. Kun meitä oli vain kaikista läheisimmät ja mulle rakkaimmat, se turva oli kappelin sisäpuolella.

      Poista
  4. Mulla on joululaulut "pannassa", ei sen vuoksi etten kestäis niitä, vaan sen vuoksi, että tajusin just ainoan soittavan pelin olevan jossain(!!) Lillassa -kotona vain läppäri, ja sitähän minä en jonkun ceedeitten vuoks esillä pidä. Joulumusaa soittavan kanavan puolelle en ole radiosuomesta ihan valmis vielä kääntämään. Että ilman mennään. Tosin....joskus hirmuisen kauan aikaa sitten kun olin kaupan alalla töissä tuli kyllä kiintiökin varsin täyteen - ehkä on ihan hyväkin kuunnella vain ja ainoastaan just joulun tienoo :)

    Ja tuosta (tästä) surusta...se ihan totta jotenkin muuttaa muotonsa siunaustilaisuuden jälkeen.
    Siinä tulee joku toisenlainen lopullisuuden tunne, että joku aika on viety nyt päätökseen.
    Ei ne itkut siihen lopu, mutta veikkaanpa (ja toivon) että sullakin helpottaa sen jälkeen. Edes vähän...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No hitsipitsi! Tulee se joulu sieltä ilman laulujakin, mutta tulen varmuuden vuoksi sunnuntaina laulamaan sun blogiin. Olen jo päättänyt, että sunnuntaina haluan sellaisen samalnlaisen sunnuntain, kuin ennen. Keitän kupillisen, avaan koneen, kömmin takaisin peiton alle ja luen rauhassa toisten blogeja. Kaipaan sitä ihan hirmuisen paljon, ei vaan ole kyennyt vielä.

      Siunaus muutti oloa. En oikeen vielä tiedä miten. Tänään olo on hieman hämmentynyt ja heräsin painajaiseen, joka ei tosin liittynyt äitiin millään tavalla. Eilinen oli kaikesta huolimatta kaunis <3

      Poista
  5. Helppo on täältä sanoa, että vokmia sinulle, mutta tiedän tunteen, kuinka raskasta aikaa vietät.Isänk pois menosta on 5v.ja vieläkin kihahtaa vedet silmiin, kjn jokin asia tai esine muistuttaa hänestä....suru on surtava ja itkut itkettävä silloin kun niiden aika on...eikä aina tarvitse jaksaa...kun vain on...omissa ajatuksissaan...niin paljon jäi sanomatta ja yhdessä tekemättä...mut tää ln elämän laki...me jäädään suremaan kun rakkaat muuttaa taivaan kotiin

    Olen hengessä mukana lämpimin ajatuksin♡

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Surun kohdalla on vaikeaa löytää sanoja puolin ja toisin. Onhan se aika pelottava asia miten päin tahansa sitä katsoo. Aamu TV:ssä eilen (tsunamiin liittyvässä jutussa) lomalla ollut pappi sanoi menneensä itkemään muistaakseni vessaan tai johonkin komeroon välillä, kun piti olla urhea ja lohduttava muille. Mulle on eniten lohtua ja tavallaan helpotustakin tuoneet juuri ne kertomukset ja maininnat: "olen itsekin joutunut suremaan." Silloin ei niin sanoja tarvitakaan. Surija ja lohduttaja tietävät niin hyvin, mitä on meneillään, vaikka surukin onkin tietysti subjektiivinen tunne, kuten tunteet tapaavat olla.

      Kiitos kun sanoit, että voimia <3 Sellaisesta saa voimia. Miten rakas sun isä sulle onkaan ollut!

      Poista
  6. Minulle ainoa oikea joulumusiikki on Frank Sinatran joululevy, siihen en (miehen kauhuksi) kyllästy kai koskaan. Nyt olen edes yrittänyt laajentaa repertuaaria ja etsiä muitakin 50-lukuhenkisiä joulubiisejä :)

    Paljon voimia keskiviikolle ja iloa&valoa tulevaan jouluun <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Frankien joululevyt on itsellenikin oikeita herkkuja! Michael Bublén joululevy voisi ehkä sopia sulle?

      Kiitos, Enne <3 Suloista joulunalusaikaa :)

      Poista
  7. Voi Johanna, olen aloittanut jo ainakin 20 kertaa kirjettä sulle mutta kun itkettää joka kerta niin ettei näppäimiä näe ;( Siinä kirjeessä olisin kertonut miten kertomuksesi äidin lähdöstä kosketti kohtalontoveria, miten vihasin syöpää, miten oli kummallisen leijuva ja itkuinen olo kuoleman ja hautajaisten välissä, miten ihan oudot asiat sai ulvomaan naurusta joka vaihtui kyyneliin silmänräpäyksessä, miten hyvä oli olla ainoastaan siskon seurassa joka oli ollut vieressä ja kokenut saman, miten suuri oli hätä ennen ja helpotus jälkeen hautajaisten, miten selvisimme ensimmäisestä joulusta...ja ennenkaikkea miltä tuntuu nyt kun ollaan eletty eteenpäin 5 vuotta äidin kuolemasta. Ehkäpä kirjoitan vielä sen kirjeen, ehkä vien sinut joku kerta kahville kun tulet Turkuun ja kuuntelen mitä kerrottavaa on Jovelan emännällä Pikkutalon emännälle. Iso halaus Johanna, ja siskolle toinen! Sanna

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos, Sanna <3 Miten ihanasti kirjoitettu! Jonain päivänä me istutaan vielä aurajoen rannalla ja kolautetaan kupit yhteen ;)

      On muuten outoa, miten kiusaantuneeksi voi tuntea olonsa ihmisten lähellä. Ihmisten, jotka haluaisivat vaan tukea ja antaa parastaan toiselle, ihan tavallisten ihmisten kanssa, tuttujen ja tuntemattomien. Mulla on se ollut hyvin haastavaa. En jaksaisi ihmisiä. Tuntuu, kun ei kestäisi olla tavallisten asioiden parissa kuin hetken, vaikka eniten niitä haluaisi. Mulla on paria poikkeusta lukuunottamatta hyvin vaikeaa olla läsnä sellaisten ihmisten kanssa, joita tämä suru ei kosketa henkilökohtaisesti. Ahdistun nopeasti. Enpä minä mikään sosiaalinen supernova ennenkään ole ollut, enemmänkin sellainen sosiaalinen erakko, joka välillä putkahtelee esille ja täyttää kiintiönsä kerralla, mutta nyt on ollut todella, todella vaikeaa. Tulen ärsyyntyneeksi ja se hävettää, vaikka mitään ei ulospäin näkyisikään.

      Noh, se toivottavasti tästä jo laimenee. Ei ole kiva olla sisäkärttyli ;D

      Poista
  8. Kiitos haasteesta :-)
    Uskon ja toivon, että itse tilaisuus keskiviikkona sujuu hyvin. Odottaminen on pahinta. Menetyksen jälkeen kaikki ensimmäiset kerrat ilman lähimmäistä ovat pahimmat, ensimmäinen joulu, pääsiäinen synttärit, kevät, kesä jne. Sen jälkeen helpotti, ainakin minulla. Jotenkin sitä totesi, että kyllä se elämä jatkuu.
    Hurjasti positiivisia ajatuksia sinulle ja miehellesi toki myös siskollesi ♡

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Luulen pelänneeni eilistä niin paljon, että olin jo valmiiksi virittänyt itseni turhan ahdistuneeksi. Suru ja pelko yhdessä ovat melkoinen muuri. Selvisin :)

      Poista
  9. Lämmin halaus sinulle ja voimia keskiviikkoon. Älä pakota itseäsi nyt mihinkään. Päasia, että muistat syödä ja juoda ja koetat nukkua. Muu tulee ajallaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Sari :) Mulla on hieman (paljon) sen sorttista olemista, etten kestä ahdistavia asioita ja rimpuilen niistä irti kaikilla voimilla. Sitten kun en jaksa, työkalut kirjaimellisesti tippuu käsistä ja alan märisemään. Mun pitäisi ehkä enemmänkin pakottaa itseäni olemaan tovi rimpuilematta, mutta eihnä se niinkään mene. Pakko se on olla mikä on ja miten on ;)

      Poista
  10. Voimia keskiviikkoon. Minä ostin heräteostoksena ruokakaupasta yhden hyasintin, sattui olemaan sininen (heh heh). Mutta se tuoksu, nyt tajuan mikä tuoksu on se lapsuuden joulujen tuoksu, tietysti hyasintti. Mutta kestän kuin mies, ja keväällä istutan sipulin puutarhaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta! lapsuuden joulut tuoksuivat aina pipareille ja hyasinteille. Eilen kotimatkalla pysähdyimme ostoksille ja niin se vaan nenä kuljetti hyasinttien luo kuin hypnoottisen komennon saaneena ;)

      Poista
  11. Klassiseen suuntaan soi Keekelässäkin joulumusiikki. Vähemmän sanoja, enemmän säveliä. Tuttuja levynkansia oli kuvassasi. Tiptappeja harrastan oikeastaan vain silloin, kun lastenlapset ovat paikalla. Heidän kanssaan on kiva pyöriä ja opettaa omia lapsuuteni tonttuleikkejä. Johan siinä vanhakin nyt nuortuu….

    Mainitsit taannoin halunneesi soittaa äidille kertoaksesi, miten hyvin hänen tavaransa Jovelan saliin sopivat. Tuttu tunne. Oman äitini kuolemasta on yli 15 vuotta aikaa; menetin hänet samanikäisenä kuin sinäkin - hän oli 87 ja ”kaatui saappaat jalassa”: istahti keinutuoliin kesken ruuanlaiton ja kuoli siihen – silti edelleen ajoittain tulee tarve ottaa yhteyttä. Viimeksi lauantaina, Lucianpäivän aamuna, kun satuin katsomaan SVT:n upean konsertin Göteborgin kirkosta. Äitimamma olisi niin tykännyt!

    Ajoittain tapaamme unessa, enää harvemmin, mutta tunnelma on aina hyvä ja lämmin. Sellaisen unen jälkeen olen monta päivää hyvin herkillä ja esim. äidin 80-vuotispäivän aikoihin tehtyä dvd:tä en vieläkään pysty katsomaan. Jo kansikuva tuo kyyneleet silmiin.

    Voimaa ja halaus huomiseen päivään <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mullekin tulee ihan jatkuvasti asioista mieleen se, olisiko äiti pitänyt vai erityisesti ei olisi pitänyt niistä. Sellaisia asioita (tietenkään) ei ole ennen tullut mietittyä tällaisella intensiteetillä, mutta nyt ei suunnilleen voi päätänsä kääntää etteikö jotain tulisi mieleen. Kaipa se on keino pitää rakkaistaan kiinni.

      Kävin läpi äidin ja isän matka-albumeita. Ne naurattaa, mutta tuoreet kuvat kirpaisevat. Niissä äiti oli kuten oli tovi sitten, vanhemmissa kuvissa on sama, mutta eri äiti.

      Kiitos, Keekis <3

      Poista
  12. Olen yrittänyt miettiä, mitä edes pienesti lohduttavaa osaisin sanoa. Aakkoslaatikko on vain jotenkin tyhjä. (mikähän se sellainenkin on..? ei pysty sanomaan, mistä tuli päähän :D)

    Toivon sulle, ja teille, kaikkea mahdollista voimistuttavaa ja rauhoittavaa, erityisesti keskiviikolle. Iloa vielä jonain päivänä tulevaksi. Paljon <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se lohtu tuli jo perille, ennen kun sanaakaan ehdin lukea. Se on toi pieni kuva tuossa. Tuttu tunniste, Taruhan se siellä läsnä :)

      Kiitos :)

      Poista
  13. Voi kiitos haasteesta Jovelan emäntä, yritän kyllä vastailla kysymyksiin. Jäin vain hihittämään sinun vastauksille, kuten se että joku muukin on jäänyt zoomailemaan takapuoli pitkällä kunnes liekit tarttuivat housuihin jne.. hups*:D Voimia tähän päivään teille kaikille! Tiedätte että olemme ajatuksin läsnä, tukena ja turvana! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ounou! Sulla tuossa mielessä on kyllä palonarka tarakka, aina johonkin suuntaan kameran takana ;)

      Kiitos, Höde, kiitos, myös taustajoukoille siellä <3

      Poista

Kiitos kun kommentoit!