jovela

jovela

torstai 4. joulukuuta 2014

Miten surraan oikein?

Kun tietää ennalta ajan käyvän vähiin, vääjäämättä kuvittelee mielessään tulevat surun hetket, minä ainakin. Ennen äidin kuolemaa kuvittelin itseni itkemässä vuolaasti aamusta iltaan. Kuvittelin kutistuvani surun sisälle hauraaksi olioksi, joka ei kestä mitään. Ajattelin, ettei yksikään päivä enää mitenkään voisi olla hyvä pitkään aikaan, kun äiti on poissa.

Meillä oli mielestäni äitini kanssa ainutlaatuinen suhde. Kasvoimme yhdessä tietynlaiseen aikuisuuteen viimeisen kymmenen vuoden aikana. Roolimme jopa jossain mielessä vaihtoivat paikkaa, vaikka äitini oli iästään huolimatta täysin omatoiminen supernainen. Minusta tuli se, keneltä kysytään tiettyjä asioita ja joka ajoittain järjesti niitä. Milloin mitäkin kinkereitä, matkoja ja yhteisiä puuhia. Meillä oli myös erikoinen, sanomaton jako siskoni kanssa äitimme suhteen. Siskoni oli paljon läsnä äidin arjessa. He kävivät lounailla, kiertelivät kaupungilla, tekivät pitkiä tutkimusmatkoja ympäri Helsinkiä löytäen aina jotain uutta ihailtavaa. Siskoni kävi paljon kylässä, istutti kesäkukat ja teki talviset havuasetelmat äidin parvekkeelle. Siitä kaikesta äiti jaksoi kertoa ihastuneen ilahtuneena puhelimessa. Milloin lounassoppa oli ollut taivaallista, milloin liian suolaista. Kuinka lehdet olivat puhjenneet tai tippuneet puista, ensimmäiset kukat nousseet talven jälkeen, miten olivat bonganneet ensimmäiset muuttolinnut suuntaan tai toiseen. Millaisia löytöjä oli tehty kirppiksillä tai antiikkiliikkeissä tai kuinka joku oli pyytänyt naurettavia hintoja hölmöistä rojuista. Minusta se oli ihanaa. Äidillä ja siskollani oli niin hauskaa yhteisillä retkillään.

Minun osani oli taas ne kinkerit ja irtiotot arjesta. Milloin reissasimme ympäri Eurooppaa, risteilimme nautiskellen tai mökkeilimme. Olimme kotona tai muillla mailla. Äiti vietti meillä usein viikon, kaksikin kerrallaan. Puuhasimme niitä ja näitä, herkuttelimme. Jovelan myötä puuhailimme myös puutarhassa (äiti istutti viimeiset perunat juhannuksena), saunoimme, paransimme maailmaa paljussa ja istuskelimme iltaa punaviinilasin äärellä jutustellen. Lojuimme salin divaaneilla tehden ristikoita (äiti teki, minä ihmettelin). Äiti kertoi naureskellen, kuinka siskoni usein soittaa ristikkopähkinän myötä äidille, kysellen oikeaa vastausta. Äitiäni ja siskoani yhdisti myös ristikkoinnostus. Meillä oli aina jotain suunnitteilla, aina jotain mitä odottaa. Suunnittelimme aina huolella ruokalistoja, pieniä juhlia ja reissuja. Siskoni sitten vuorostaan sai kuulla puhelimessa ilmeisen yksityiskohtaisesti mitä olin kokkaillut, mitä olimme syöneet ja mitä Jovelassa olikaan tapahtunut. reissujemme myötä meille muodostui myös pieni oma kieli, jonka lauseet koostuivat koetuista tilanteista. Jotain oli tapahtunut, joku jossain oli jotain sanonut tietyllä tavalla ja lentävät lauseet jäivät osaksi puheitamme, kuten "te olette nyt olemassa" lausuttuna virolaisella aksentilla. Olin varaamassa meille pöytää ravintolasta ja pöytävarauksen onnistuminen ilmoitettiin noilla sanoilla.

Mutta miten nyt surraan oikein?

Kuolema on pelottava asia, nykyaikana meille kaikkitietäville tuntematon asia. Olemme niin kätevästi ulkoistaneet kuolemiseen liittyvät asiat, että kuolema saa meidät pois raiteiltamme senkin vuoksi, ettei meillä yleensä ole kosketusta tuohon synkkään hetkeen. Henkilökohtaisesti sain kokea sen toisin. olin läsnä kun kuolema saapui, olin läsnä kun sitä häädettiin pois kahden kuukauden ajan ja olin läsnä kun kuolema oli saapunut. Niiden kaikkien aikana olin kokolailla vahva ja varma, pelotonkin. En minä kuolemaa pelännyt, pelkäsin mitä sitten tapahtuu kun äitiä ei enää ole. Tulee se pelottava suru ja tyhjyys. Vaan miten on? Noh..

En minä sitten olekaan ihan rikki. En itke aamusta iltaan. Ajattelen äitiä niin monta kertaa päivässä, että se tuntuu jo normaalilta, mutta en osaa olla kokovartalo-hajonnut-rikki-surullinen-lohduton. Minä olen, mutta miten olen en oikeen itsekään tiedä. Tänään on viikko äidin kuolemasta. Olemme järjestäneet asioita. Olen tehnyt töitä ja kuten arvata saattaa, Joveloitunut. Ehkä en osaa surra kuten ajattelin surevani? Ajattelen äitiä sellaisella lämmöllä, että sukat melkein ottaa liekkiä. Kuolema ei olekaan voitokas ajatuksissani ja kun itken, itken ja nauran. Muistan niitä yhteisiä hetkiämme. Asioita joita äiti sanoi ja teki. Monen mielestä en ehkä siis sure lainkaan. Surra kai pitäisi enemmän näkyvästi, jotenkin tunnistettavalla tavalla, ettei kokisi mahdolliseksi kylmäsydämeksi leimautumista. Onko äitini arvo itkettyjen kyyneleiden määrässä? Olisiko äiti minulle rakkaampi jos kävisin vattalleni ja itkisin kunnes henki ei kulje? En usko, enkä osaa. Kaipa minussa on sitä samaa Fenix-lintua kuin äidissä. Tuleen ei jäädä makaamaan ja eteenpäin mennään. Nauramme siskon kanssa paljon. Meillä on lupa nauraa ja me nauramme. Äitikin nauraisi jos tietää. Äidin höpsöt tytöt, minä ja sisko.

Minä suren näitä rakkaitani jatkamalla elämääni ja nauramalla paljon. Joskus niin, ettei henkeä meinaa saada ja toisinaan kyynelten vuotaessa poskia pitkin varpaisiin saakka. Suren muistamalla. Suren olemalla minä. Minä olen se, joka tekee kinkereitä, rakastaa muita ruoalla ja rymsteeraa menemään. Minulla oli ihana äiti. Ei täydellinen, kuten en itsekään ole, mutta JIPII, mikä yhteinen matka meillä oli ja se tarina jatkuu vielä kunnes oma aikani täällä päättyy.

Suren antamatta surulle kaikkea valtaa. Äidin elämä oli arvokkaampi kuin se hetki, jolloin äiti nukkui pois.


Johanna suree rymsteeraamalla salia ja muistamalla rakkaitaan nauraen vaikka kyynelten läpi.

Kiitos teille kaikille ihanille koskettavista viesteistänne. Niiden arvo on mittaamaton! Halusin nyt tehdä hieman erilaisen postauksen aiheesta, sillä surusta ja kuolemasta puhutaan usein niin valmiilla sanoilla, että itseäni ahdisti erityisesti se, etten ole kokenut osaavani surra oikealla tavalla. On tuntunut siltä kuin läheisen poismenoa varten olisi olemassa jokin sanomaton protokolla, valmiit lauseet ja tunnistettavaksi tarkoitetut tunnetilailmaisut, joiden avulla surun saa pois häiristemästä itseä tai muita. Enää en ajattele niin. Minä suren maailman stydeintä supermummeli-mammelia, meidän äitiämme tällä tavalla. Minä kohtasin jo kuoleman kasvoista kasvoihin, joten voin hyvin kohdata tämän surunkin. Elämä on kuolemaa vahvempi, ajattelen ja ajattelen äitiä jonka elämä on vahvasti läsnä luonani. Näin haluan sen olevankin, eikä Jovelassa voi kai muuten ollakaan. Tämä talo ei ole tehty suruun, vaan iloon. Nälkävuosista tälle vuosituhannelle tässä talossa on kohdattu iloja ja suruja, mutta elämä on aina jatkunut.

Me olemme nyt olemassa. Jipii!

Jovelan Johanna

60 kommenttia:

  1. Tietenkään ei ole olemassa mitään oikeaa tapaa surra. Tiettyjä yhtäläisyyksiä on, mutta kun niitten ilmenemisaika ja kestokin vaihtelevat. Murhe, epäusko, viha, katkeruus, toivonpilkahdukset, näitähän on. Tuntuu siltä, että sä suret just sulle sopivalla tavalla. Se on hienoa.

    Mä puolestani suren sitä, että mulla ei ole eikä tule tuollasia muistoja, äitini nimittäin iäkkäänä yhä elää, mutta meidän suhteemme on aina ollut outo. Toivon, ettet loukkaannu näistä sanoista, sellaisiksi en ole niitä tarkoittanut.
    Sulla on ollut rikas elämä äitisi kanssa. Sen konkreettinen päättyminen on nyt se kivun paikka, mutta uskon hyvien muistojen kantavan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei olekaan yhtä ja oikeaa tapaa, mutta yllättäen suruakin arvostellaan sen ulkoisen ilmenemisen kautta. Hyvin outoa. Ikävää, ettei äitisi kanssa ole löytynyt yhteistä säveltä. Niinkin ajatellaan, että äidin ja lapsen suhde olisi aina jotenkin kaunis ja ylevä, mutta eihän se niin aina ole. Sellainen tuntuu varmasti läpi elämän eri tavoilla jollain tasolla toteutumattomana asiana - vaikea ilmaista mitä ajan takaa, mutta uskon että ymmärrät presiis ;)

      Poista
  2. Voi miten hienosti osasit taas asian ilmaista. .Jokainen suree omalla tavallaan,kyllä mun mielestä siihen "suremiseen" kuuluu myös ilo ja nauru.Ja varmasti juurikin kaikkea muistellessa.Totuus kuitenkin on,et jokainen meistä täältä lähtee. . .Itse liki 50v ja olen jo muutaman vuoden yrittänyt ajatella,että koska huomisesta ei tiedä,tänään eletään niin,et jos lähtö tulis ei jäis selvittämättömiä asioita.Jo edesmenneet ystävät,sukulaiset ym elää kuitenkin muistoissa. . .aina mukana ja lähellä.Elämä jatkuu kuitenkin Jovelassa :-) Hyvä niin!Pakkas terkuin aamun lukija

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Harva pääsee elämänsä lähtölaiturille kokematta yhtälailla suuria iloja ja suruja. Molemmat kuuluvat elämään ja itse yritän sietää tämän menetyksen hinnan, jonka joudun maksamaan siitä ilosta, että minulla oli äiti ja meillä oli hyvä suhde. Mielummin kaipaan, koska se kertoo merkityksestä, kun olisin kaipaamatta välttyäkseni tuskalta.

      Elämä jatkuu, niin se on :) Kaunista joulunalusaikaa sinne :)

      Poista
  3. Ei sellaista olekaan kuin 'näin suret oikein'. Tai sitten sen voisi ilmaista muodossa, jokaisen oma tapa surra on oikea tapa. Menetin oman äitini 1988, 24-vuotiaana, isäni viime vuonna, nyt olen siis viisikymppinen. Välillä vieläkin iskee tajuton ikävä, vaikka äidin poismenosta on jo aikaa ja minulla on jo omat osin aikuiset lapsetkin. Isän ikävää itken nytkin, kyyneleet valuvat näppikselle. Omasta kokemuksesta sanoisin, että surulle täytyy antaa aikaa ja pääasia, että suree. Jokainen tavallaan. Mutta täytyy muistaa siirtyä eteenpäinkin, suruun ei voi jäädä asumaan. Muistot kantavat ja jatkavat eloaan. Sain äidistäsi upean kuvan, se välittyi kirjoituksistasi. Tämä on elämää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olitpa nuori, kun menetit äitisi :( Minä olen nyt menettänyt molemmat vanhempani. Isä lähti jo 12 vuotta sitten. Hyvin outo tunne. Herää paljon kysymyksiä, joita ei ole ennen ajatellut ja joihin ei enää voi saada vastauksia. Niin kai usein on. Yritän ottaa tämän surun vastaan miten jaksan, hyvin tai ei aina niin hyvin. Hautajaispäivä on edessä, kun se on mennyt helpottanee tiettyjen asioiden osalta.

      Kaunista lähestyvää jouluaikaa sinulle :)

      Poista
  4. Osanottoni <3 Ei ole olemassa oikeaa tapaa surra. Lisäksi suru muuttaa muotoaan koko ajan. Hautajaiset on yksi rajapyykki jonka jälkeen suru on erilaista, voi olla jopa kokonaisvaltaisempaa kuin niitä ennen, ainakin oman kokemuksen mukaan isovanhempien kuoltua.

    Sinä ja siskosi saitte myös ihanasti hyvästellä äidin, olla läsnä viimeisinä päivinä ja hetkinä. Siinä jo valmentautuu kuolemaan ja suruun.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Blogissani on sinulle haaste, mietin kyllä onko se sopivaa suruaikana, mutta sitten päätin, että kyllä on. Koska olet oikeasti tämän tunnustuksen ansainnut upealla blogillasi ja ideoillasi.

      Poista
    2. Hautajaispäivä tuntuu itselleni raskaimmalta. Olin kovin vahva äidin sairastaessa, sairauden eri hetkissä ja siinä hetkessä kun äiti nukkui pois, mutta hautajaispäivä tuntuu näin ennakolta siltä, kun temmattaisiin takaisin siihen painajaismaiseen tunnelmaan 2 viikkoa sitten.

      Kiitos haasteesta! En ajattele lainkaan, etteikö se olisi sopivaa! Olen mielummin kiinni elämässä kuin surussa ja kun vaan jaksan ja ehdin, otan haasteen vastaan :)

      Kiitos!

      Poista
  5. Itselläni suru iski todella vasta, kun olimme saaneet Äidin hautaan. Kuolemasta on kaksi kuukautta ja vielä nytkin itken usein.
    Sitten taas toisaalta, sisälläni on kumma rauha. Tiedän, että äidillä on kaikki hyvin♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Taidan ymmärtää tuon. Hautajaispäivä tuntuu sanalla sanoen karmealta, yritän ajatella sitä miten päin tahansa. Siinä ei voi olla sellaisella tavalla läsnä, miten olen halunnut olla ja koko toimitus tuntuu alakuloiselta mielessäni.

      Kaipaan juuri tuota rauhaa. Paluuta elämään ja arkeen. Toivon sitä sullekin, rauhaa ja arkea, sitä ihan tavallista elämää, jota saimme elää vielä ennen kun suru tuli vierailulle.

      Poista
  6. Sure, niin kuin sinulle sopii. Jokainen taaplaa tyylillään, tässäkin asiassa. Voimahali!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näin teen ;) Eilen tanssahtelin pitkin salia ja soitin äidin lempparibändin cd:tä niin, että jos välikatossa olisi feetu, pois olisi muuttanut ;)

      Poista
  7. Muistelu on itselleni se "eniten-oma-tapa" surra. Jokainen tyylillään, kuten muutenkin elämässä :)

    Terveisin,
    Piia keskisemmästä Suomesta

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Muistelussa on se hyvä puoli, että voi valita muistonsa ;) Minä huijaan surua muistelemalla iloisia asioita :)

      Poista
  8. Olen myös miettinyt kuinka pitkä aika on hyvä surra? Puolisen vuotta isäni kuoleman jälkeen tuli kyyneleet silmiin, jos joku sanoi hänestä jotain, siis joku vieras. Pitkään meni ennen kuin pystyin keskustelemaan isästäni itkemättä.
    Kannataa surra niin kun itsestä hyvältä tuntuu. Parhainta on kuitnkin muistot, mitä teilläkin on paljon :-)
    Positiivista on myös se, että pystyt asiasta kirjoittamaan.
    Suru muuttaa muotoaan ajan kanssa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulla taitaa olla niin, etten kestä mitään negatiivista asiaa kauaa. Automaattisesti räpistelen irti melkein paniikinomaisesti. Huomaan itse kykeneväni puhumaan äidin asioita hoitaessani tapahtuneesta ihan normaalisti, mutta jos joku kysyy miten jaksan tai miten voin, meinaan hajota siihen. Samoin käy jos joku alkaa lohduttelemaan ilman, että olen antanut mitään ulkoista merkkiä surusta. Ahdistun valtavasti ja tulee melkein sellainen olo, että pitäisi alkaa lohduttelemaan lohduttajaa.

      Olen rapu, täällä kuoressani mökötän ;)

      Poista
  9. Ihanasti kirjoitit :)
    Toivottavasti et mene edes pakottamalla mihinkään tiettyyn "sure oikein" standardiin. Sillonhan sitä luopuisi juuri omasta tavasta elää, olla ja ajatella. Surulla on monet kasvot ja ilotkin. Hyvät muistot kuitenkin kantaa ja ovat elämän rikkaus.

    Minulle tulee usein vieläkin (12 vuoden jälkeen) asiaa äidilleni juuri ruokaa laittaessa tai leipoessa. Linjat ei oikein vaan pelaa tuonne pilvipalvelun suuntaan, mutta kilauttaisin silloin tällöin, jos voisin. Äiti on aina äiti.

    Aika on myös armollinen käsite. Suru muuttaa muotoaan ajan saatossa ja yhtenä kauniina päivänä tulee se hetki, että kyyneleet eivät herahdakkaan silmiin ajatellessa yhteistä aikaa.

    Kaikesta huolimatta ihanaa joulunodotusta sinulle ja koko Jovelan väelle (myös karvakuonoille :))
    Elämä kantaa <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. 12 vuotta on aikaa kun isäni kuoli. Joskus huomaan ajattelevani, että olisipa mukavaa jos nyt saisi jutella jostain asiasta tai kysyä jotain. Isäni oli jörö, joten paljon jäi sanomatta ja puhumatta, kysymättä.

      Suloista joulua sinne! Tulisipa hieman lunta tämän kuraisen maan peitoksi ;)

      Poista
  10. Ihana sinä !
    En minäkään itke 24/7 niinkuin oletin tekeväni. Teen ja touhuan just niinku tuntuu.
    Kiitos kirjoituksesta ♡

    VastaaPoista
  11. Ihana oot. Kauniisti kirjoitat ja niin jalat maassa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos, Mari :) Suloista joulunodotusta sinulle :)

      Poista
  12. Luulen ettei sen enempää oikeaa kuin väärääkään tapaa tai kaavaa suremiselle ole. Oikeastaan koko surutyö on kumma käsite - ikään kuin velvollisuus 'tehdä surutyötä' - enemmänhän suru meissä työtään tekee. Aallot tulevat ja menevät.
    Ja kun ei mennyt elämä ole ollut useimmilla pelkkää itkua ja valitusta, miksi sen pitäisi olla sitä kuoleman jälkeen? Eläkää niin kuin hyvälle tuntuu. Jos ja kun tulee notkahduksia, antakaa niitten tulla ja jatkakaa taas jovelamaiseen tyyliinne.

    Omassa elämässäni sattui 90- ja 2000-lukujen taitteeseen todella monta läheisen kuolemaa. Yhteen vuodenkiertämään mm yhdettoista hautajaiset. Kun viimeisimpänä läheisenä anoppi, erittäin tärkeä ja rakas perheemme matriarkka, kuoli vain kaksi viikkoa esikoisemme häitten alla, käytiin voimallista keskustelua siitä, onko viisasta ja oikein siirtää koko häät. (Kaikki oli siis valmiina.) Tuossa vaiheessa muuan viisas sukulaismies tuumasi "Elämää on kuulkaa elettävä elävien ehdoilla" ja niin häät pidettiin sellaisina kuin suunniteltu oli. Juuri leskeytynyt appeni vei morsiamen valssiin ja tanssitti häntä vaimonsa kunniaksi; vaimonsa, joka oli esikoisellemme melkein toinen äiti, kun hoiti häntä ihan vauvasta saakka minun vielä opiskellessani.

    Surkaa siis niin kuin oikeaksi koette ja eläkää edelleen niin että äitimamma voi Tuonpuoleisessa ratkoa ristikoita, olla teistä yhä ylpeä ja iloinen ja raportoida siellä läheisilleen, miten tyttäret täällä Ajassa pärjäävät mainiosti <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Herranen aika! 11 hautajaiset vuodessa on jo sellainen määrä surtavaa, että voisin ajatella siihen jo hieman turtuvan. Ymmärrän hyvin tuon hääasian. Eri asia on jos hääpari ei jaksaisi tuollaisessa tilanteessa järjestää hääjuhlaa, mutta vainajan kunnian vuoksi ei juhlia tarvitse siirtää jos ihmiset vaan jaksavat ottaa niihin osaa ja jos ei jaksa, tokikin voi jättää juhlat juhlimatta ja olla läsnä vain vihkimisessä. Elävien ehdolla toden totta. Vainajaa voi kunnioittaa myös sillä, että jatkaa tätä yhtä ja ainoaa meille annettua elämää. Harvapa sitä toivoisi, että läheisten elämä olisi yhtä suremista, kun oma aika jättää.

      Rauhallista joulunodotusta sinne :)

      Poista
  13. Eiköhän me jokainen surra omalla tavallamme, ihan yhtä aidosti kuitenkin.
    Itse huomaan, että joka päivä tuntuu helpommalta, puhumaan pystyy toisella lailla kuin vielä hetki sitten - enää ei ala samalla lailla itseä itkettämään, eikä enää itketä puheillaan muita. Ikävä ei häviä mihinkään, mutta jotenkin on itselleen(kin) lempeämpi.
    Sanotaan, että aina ensimmäinen vuosi on elettävä, käytävä läpi ne pyhät ja ne hetket, joihin liittyy yhteisiä muistoja, sen jälkeen helpottaa taas uudella tavalla.
    Taitaa olla aika monta porrasta asteltavana, jokainen kai kuitenkin vähän edellistä matalampi.

    Kauniisti puit tuntemukset sanoiksi :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihan pari päivää sitten juttelin ystäväni kanssa ja sanoin, että ei ole sellaista juhlaa kalenteriin laitettu, etteikö sitä olisi äidin kanssa juhlittu ja nyt Jovela-aikaan vielä kovin intensiivisesti. Uudesta vuodesta sadonkorjuujuhliin ja kaikkiin siltä väliltä ehdimme kuluneen vuoden aikana juhlia täällä.

      Takaisin ei voi mennä, mutta paikoilleen ei jäädä. Loimme siskon kanssa jo uuden juhlaperinteen; ruskafestivaalit :D Kerran vuodessa katetaan äidin ruska-astiasto, pistetään pöytä komeasti väärälleen ruokaa ja juhlitaan äidin muistoa ;)

      Poista
    2. Nostan maljan ruskafestivaalille :)

      Poista
  14. Kyllä se on ihan puppupuhetta, että olisi mitään yhtä oikeaa tapaa surra. Kaikki tavat ovat oikeita! Se tulee myöskin havainnollistettua vaikka isossa perheessä, jossa jokainen sureva saattaa reagoida eri tavalla. Hyvät, helpottuneet ja iloisetkin tunteet ovat täysin sallittuja, ja nauru varsinkin. Musta huumori ja sitten se haikea nauru, hysteeristen ilon hetkien muistelu - saahan niistä olla onnellinen. Ja yhtäkkiä ihmeellisten ajanjaksojen päästä saattaa kaipuu tulla kuristavana yllätyksenä - sitten se taas muuttaa muotoaan ja menee ohi. Itse muistan myös tietynlaisen vastuullisen olon, vahvan, määrätietoisen ja ryhdikkään - niiltä ajoilta kun olen kokenut tuota samaa elämänvaihetta kuin sinä nyt. Ajattelin, että nyt minä vasta olen aikuinen. Halaus sinne, vaikkei tunnetakaan - kiitos kun jaat näitä tunnelmiasi!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuohon ei ole mitään lisättävää ;) Halaus ja rutistus, Saara ja iloista joulunalusaikaa!

      Poista
  15. Niin totta tuo kuoleman ulkoistaminen. On paljon aikuisia, jotka eivät ole edes hautajaisissa koskaan olleet. Meillä niitä taas on riittänyt, meidän molempien isät ovat 9 lapsisista perheistä. Omalta puolelta kaikki ovat jo kuolleet ja miehen puolelta pari on vielä ilonamme. Siihen mummut ja papat ja muut sukulaiset päälle, on saanut porkkanalaatikkoa syödä. Mutta meillä on aina naurettu muistotilaisuuksissa paljon, molemmilla puolilla. On muisteltu riemulla niitä ihania ja hauskoja hetkiä. Miehen sedän vaimo kysyi pitäjämme uudelta kirkkoherralta hautajaisten jälkeen, ettei tämä vaan ollut pahastunut hillittömästä hauskan pidosta. Pappi siihen, että naurun määrähän se kertoo siitä rakkauden ja hyvien hetkien määrästä, eikä tokikaan pahastunut. Lapset meillä on otettu hautajaisiin aina vauvasta saakka mukaan. Olipa meillä yksissä suvun hautajaisissa rippikoululaisetkin mukana, heistä kun suurin osa ei ollut koskaan ollut siunaustilaisuudessa. Itke ja naura vaan vuorotellen ja yhtäaikaa, aina tilanteen mukaan.
    Maalaisemäntä
    PS. Voi minäkin täällä olen aivan sekaisin mennyt. Yleensä en koskaan kommentoi kenellekään, en jotenkin vieraille osaa. Mutta nyt kahtena päivänä peräkkäin. Mutta meillähän on melkein yhteisiä tuttujakin sieltä museomaailmasta:))

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuntuu mukavalta lukea, miten tiivistät omat menetykset ja koetut hautajaiset iloisiin muistoihin ja porkkanalaatikkoon! Toiset surevat niin sydäntäraastavan vahvasti ulkoisin merkein ja surun voi lukea kasvojen jokaiselta solulta. Toiset surevat näin. Kummatkaan ei sen kummemmin surua osaa pidellä.

      Jouluterveisiä sinne (ja museomaailmaan ;)

      Poista
  16. niin kauniisti kerrot jälleen kerran isosta asiasta...surun ja kuoleman äärellä ihminen on vaan niin pieni, mutta uusi kevät taas on tulossa...ja rakkaamme kulkevat mukana, välillä koskettavat hiljaa poskeamme kun nukumme ja unissa tulevat hyvinkin elävinä näkyväksi meille...suru ottaa juuri sen ajan kuin tarvitsee ja sen muodon mikä kullekin tuntuu oikealle <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "Uusi kevät on taas tulossa.."

      Ajattelin tänään kevättä. Täällä myrskysi ja tovin koko kylä oli ilman sähköjä. Katselin hieman siemenluetteloita. Näytin illalla isännälle yksinkertaista kasvihuonemallia, jollaisen voisi tehtä jätepuusta ja muovista. Merkkejä suunnasta kohti tulevaisuutta :)

      Poista
  17. On hienoa iloita siitä mitä on ollut, eikä murehtia sitä mitä ehkä olisi ollut. Suremisen tapoja on varmasti niin monta kuin on surijoitakin. Suuren surun vyöry voi tulla myöhemminkin, sitten kun kaikki rituaalit on käyty läpi. Minusta hautajaiset, joissa itketään ja nauretaan, muistellaan lämmöllä pois mennyttä, ovat aina olleet koskettavimmat ja tuntuneet oikeanlaisilta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meidän turvanamme on se, että meillä on vahva tieto mitä äiti on halunnut. On helpompaa olla pukeutumatta suruvaatteisiin tai jättää yleiseksi miellettyjä proseduureja pois, kun tuntee sisällään niin olevan oikein.

      Kaipaisin Suomeenkin sellaista vainajan elämää ilakoivaa surujuhlaa. Tai mistä minä tiedän, kun en ole kuin muutamissa hautajaisissa ollut, mutta mielikuva on kuitenkin sellainen mollivoittoinen melankolia, jollaista en oikeen kestä.

      Poista
  18. Voi ihana Johanna. <3 Minä olen niin monesti miettinyt miten osaan itse surra sitten kun sellaisen hetki varmasti väistämättä joskus tulee. Pelkään sellaista henkistä ja osin fyysistä halvaantumista, jossa ei pääse edes tunteisiinsa kosketuksiin. Juuri siksi tämä sinun tekstisi oli lohduttava niin omasta subjektiivisesta näkökulmasta kuin myös blogisi lukijana. Uskon, että me kaikki toivoisimme meitä muistettavan naurun ja ilon ja onnellisten muistojen kautta. Niin, rakkaushan voittaa kaiken. Kaikkea hyvää sinulle. Jovela hellii ja hoivaa. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen itsekin joskus ajatellut, siis ennen kun äiti sairastui. Äiti oli jo yli 80-vuotias, mutta ei ymmärtänyt vanheta kuten ihmisillä on yleensä tapana. Jopa hoitsut olivat ymmällään siloposkisen äitimme ulkonäöstä ja pirteästä olemuksesta, yksi oli jopa käynyt tarkistamassa onko potilas todella 81 ;D

      Näin omakohtaisesti voin vaan sanoa, että millaiseksi ikinä sen menetyksen kuvitteleekin ennalta, se tuskin vastaa sitä todellisuutta kun sen kohtaa tai sen jälkeenkään. tapaan itseni päivittäin uusin silmin. Välillä käy vähän sääliksi ja välillä hieman ihmettelen omia tuntojani, mutta näin isojen asioiden kanssa ei ole edes itselleensä tuttu.

      Hyviä hetkiä sinne, Sari ja mitä suloisinta joulunalusaikaa :)

      Ps. Jovela todella hellii ja hoivaa. Kuulostaa ihan höpöltä, mutta niin se on. Tässä paikassa on jokin erikoinen turvasatamahenki.

      Poista
  19. Itke, kun itkettää ja naura, kun naurattaa. Rymsteeraa, kun tuntuu olevan sen aika. Puhu, kun haluat purkaa tuntojasi. Ole puhumatta, kun haluat olla hiljaa. Näillä olen mennyt läpi tämän syksyn ja alkavan joulunajan ja on tuntunut hyvältä. Tuo rymsteeraaminen on muuten hauska sana, minä olen mööpelivalssannut. Oma karjalainen sukuni viettää hautajaisetkin suurella hälinällä, ensin itketään ja sitten nauretaan. Tätini hautajaisissa meinasi jäädä kahvit juomatta, kun oli niin paljon puhumista. Pitopalvelu jo vilkuili, että tullaanko me ollenkaan:). Mitään oikeaa tapaa surra ei ole. Minullekkin yksi sanoi, että kun en kulje mustissa. Vastasin, ettei ole aikomustakaan, se on minulle työvaatetuksen väri ja kuuluu siihen. Suruni ei kaikesta huolimatta ole musta eikä noudata mitään kaavamaisia tapoja. Suren niinkuin hyäksi koen enkä taatusti mieti, mitä muut siitä tuumaavat. Eteenpäin, sanoi mummo lumessa (tyttäreni vakiosanonta)!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mikä ihana sana, mööpelivalssaus! Sitä ollaan tehty, pakostakin kun pitää saada tänne äidin huonekalujakin mahtumaan. On ollut hellyyttävän lohdullista käpertyä äidin sohvan nurkkaan huovan alle tuolla salissamme. kuunnella joululauluja kynttilöiden valossa. Meinasin soittaa äidille eilen, miten sievästi sohva löysi salista paikkansa, mutta eihän me enää tarvita Saunalahtea sellaiseen ajatuksenvaihtoon :)

      Poista
  20. Voimia surun keskelle! Osaat kirjoittaa kauniisti ja kauniita ovat ajatuksesi.

    VastaaPoista
  21. Ihana! Te olette olemassa. Ihan omalla tavallanne. Ja se on just oikein.

    VastaaPoista
  22. Jokainen suree ihan omalla ainutlaatuisella tavallaan ja tunteellaan. Tuskin sitä itse voi edes muuttaa, tunteet tulevat juuri sellaisina kuin ne tunnemme. Tulee parempia päiviä ja taas päiviä joista ei tunnu selviävän. Äitisi on rakastanut sinut niin vahvaksi että jaksat nyt ja olet kaiken tämän jälkeen entistä vahvempi. Kaikesta välittyy kuinka olet toiset huomioonottava ja välität niin ihmisistä kuin eläimistä. Lueskelin blogiasi jo silloin kun hoivasit oravaa.... Kaikke hyvää Sinulle toivoo mummi pohjanmaalta

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos Pohjanmaan mummi :) Oikein mukavaa ja rauhaisaa joulunodotusta sinne Pohjanmaan suuntaan. Puhaltakaapas lunta tänne Länsi-Suomeen, jos lakeuksillenne sitä on sääkartalle piirrettynä :)

      Poista
  23. Vastaukset
    1. Kiitos, SatuSanna ja iloista joulunodotusta sinulle :)

      Poista
  24. Kun rakas mummuni nukkui pois, en tuntenut niinkään surua vaan olin pettynyt. Välit mummuun oli läheiset ja kaikki sanottava oli sanottu ja tehty, mikään ei jäänyt hampaankoloon kaivelemaan. Sain kunnian valmistella mummun seuraavaan matkaansa pestynä ja puhtaana. Siinä vaiheessa kun kylmiön ovi suljettiin tiesin, että hän oli jo muualla, kun siinä ruumiissa. Viimeisen kerran tapasin hänet vielä kun puimme arkkuvaatteet päälle ja laitoimme hänet arkkuun. Siinä oli hänen ruumiinsa...mummu oli jo papan luona taivaassa. En tuntenut itseäni sen huonommaksi kun muutkaan olivat vaikka en paljon itkenytkään. Tunsin että olin antanut kaiken rakkauteni mitä pystyn antamaan. Lähetin mummuni hyvillä mielin matkaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Itselleni on suuri lohtu siinä, ettei mik'ään tuntunut jäävän keskeneräiseksi. Tottakai meillä oli paljon suunnitelmia ja ne hieman vihloo jos oikeen alkaa ajattelemaan, mutta niin paljon ehdimme tehdä, nähdä, kokea ja sanoa, ettei ne toteuttamatta jääneet suunnitelmat siinä vaakakupissa paljoa paina.

      Äidin viimeiset läsnäolopäivät olivat juuri sitä, rakkautta.

      Poista
  25. Täydestä sydämestäni lähetän sinulle osanottoni. Ei ole sanoja, On vain myötätuntoiset ajatukset voimakkaasti mukana. Surutyön myötä ymmärtää kaiken sen, mitä äidiltä on oppina ja esimerkkinä saanut. Sen läpikäydessä ymmärtää vahvasti ja lohdullisesti sen, että äiti on meissä aina läsnä. ja matkaa voi jatkaa levollisin ja rauhallisin mielin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Hyvä Mieli <3 Äiti on meissä niin varmasti aina läsnä, etten usko siskollani ja itselläni montaakaan päivää loppuelämiemme aikana kuluvan, etteikö äiti jollain tavalla olisi mielessä :)

      Poista
  26. Osaanottoni! Äitini kuolemasta tuli itsenäisyyspäivänä 3-vuotta ja päivää ei mene etten häntä kaipaisi. Ystäväni sanoin että suru ei katoa mihinkään, se vaan muuttaa muotoaan! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Uskon, että suru on yhdistelmä kaipausta ja pelkoa. Kun pelko väistyy, kaipaus saa kantajalleen lempeämmän muodon :)

      Poista
  27. Voi miten koskettavasti ja kauniisti kirjoitit. Kiitos!

    Olen asiakaspalvelutyössä ja kohtaan paljon ihmisiä erilaisine kohtaloineen. Tänään sain asiakkaakseni naisen, joka oli menettänyt kevättalvella poikansa. Muistin lukeneeni asiasta paikallislehdestä. On upeaa saada hetkeksi jakaa suru ventovieraan ihmisen kanssa, olla kuuntelija. Esittää osanotto, kuunnella. Sanoa, että saa itkeä, ei se haittaa.

    Myös sinulle ja perheellesi toivon voimia ja otan osaa suruunne!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Tiina :) Olet työssäsi taatusti helpotus heille, jotka asioivat kanssasi menetyksen jälkeen! Mukavaa joulunalusaikaa sinulle :)

      Poista
  28. Mainio, rehellinen ja puhutteleva teksti. Kerrontaasi on ilo seurata mopsi kainalossa viltin alla. Lämpimiä ajatuksia sinulle!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ja lämpimiä ajatuksia myös sinulle ja mopsille siellä viltin alla!

      Täälläkin on yksi karvakuono peiton alla. Se toinen karvakuonoista kömpi isännän peiton alle kun tämä oman peittoni alla kuorsaava otus tuhnuttelee niin, että tekisi mieli työntää mandariinin kuoria sieraimiin ;D

      Poista
  29. Johanna, luin ajatuksiasi hautajaisista. Voi, itse pelkäsin ihan hurjasti sitä, päivää....ajattelin, etten millään selviä siitä.
    Mutta...se päivä olikin ihan hurjan hyvä päivä. Ei tuskainen, ei liian raskas, vaikka rankka olikin. Kuitenkin niin rakkauden täyttämä ja kaunis tilanne. Tiesin, että näistä hautajaisista äitikin olisi pitänyt. Olo oli liitelevän suruisa, kuitenkin yhteinen suru väen kanssa teki päivästä kauniin ja herkän. Voisinko sanoa, että olotila oli jotenkin hurmioitunut....kaikesta kauniista ja koskettavasta. Tällä viikolla olen ollut poissa tolaltani ja kovin itkuinen..välillä on syvä rauha sisällä, joka lohduttaa että kaikki on hyvin. Kaikki on hyvin ♥

    VastaaPoista
  30. Panin sulle haasteen:
    http://susannantyohuone.blogspot.fi/2014/12/jouluinen-haaste.html
    jos tuntuu, että jaksat miettiä joulumuistoja. :)

    VastaaPoista

Kiitos kun kommentoit!