jovela

jovela

maanantai 11. toukokuuta 2015

Posliinikukkia ja syreenimajoja

"Ystäväni, tartu käteeni ja lähde kanssani vakka-suomalaiseen maalaiskylään tapaamaan uutteria 1900-luvun alkupuolen ihmisiä. Heidän aikansa maailma on muuttunut lähes täysin. Jakakaamme hetki heidän ilojaan ja murheitaan, tullaksemme hitusen tyytyväisemmiksi omaan osaamme."

Näin kirjoittaa Veikko Päiviö johdantona vuonna 1999 painetussa kirjassaan Ennen pikitietä. Kirja kertoo muistoista näiltä kyliltä ja se on osittain kirjoitettu paikallismurteella. Me saimme tavata kirjailijan itsensä kotonamme. Hän on talomme perustajan lapsenlapsen Esterin ystävä, paikkakuntalaisia siis itsekin ja meillä oli ilo saada heidät molemmat tänne vierailulle. Nuo sanat sopivat niin hyvin viimeviikkojen elämäämme täällä. Meitä on kuljetettu kuin kädestä pitäen tarinasta toiseen ja olemme saaneet jakaa iloja ja suruja. Meidän osaksemme on jäänyt olla tyytyväisiä ja sitä me kyllä olemme!


Meillä on siis ollut oikea historiamyllerrys täällä viimeisen rapian viikon aikana. Ensin tapasimme talon viimeiseksi jääneen isännän siskon, sitten kaiken alkuunpanneen, varsinaisen kotiseutu-Sherlockin Juhan vaimoineen ja nyt koko tilan ensimmäisen isäntäparin lapsenlapsen. Meille on tuotu niin paljon historiaa kertomuksina, kuvina ja tavaroinakin! Tällä hetkellä esimerkiksi tuolla salissamme on juurtumassa paikkakunnalla aikoinaan kukkineen posliinikukan oksa, jonka Juha vaimoineen meille toi. Posliinikukka on siis köynnöstävä huonekasvi, jonka kukat kukkaharrastajien mukaan omaavat mitä suloisimman tuoksun. Kukka oli vuosisadan vaihteessa kovin suosittu ja sen pitkiä oksia kiemurteli pitkin huoneita. Olemme ihan sanattomia kaikesta tästä vaivannäöstä ja ihmisten halusta juurruttaa meitä ulkopaikkakuntalaisia uuteen kotikyläämme.


Kerrotaanpa hieman tästä tuoreimmasta kohtaamisesta, joka tietenkin liittyy tiiviisti tähän taloon, jota nyt vuorollamme asutamme. Saimme vieraaksemme Esterin ja hänen ystävänsä Veikon, joka on tuon mainitun kirjan kirjoittanut. Veikko on paikallisia, oikea grand old man. Hän on ammatiltaan opettaja ja monitoimimies, joka on vaatimattomasti rakentanut itselleen kodin ja 9 metrisen veneen, viljellyt siinä sivussa juurikkaita ja siitäkin palkittuna miehenä suoriutunut. Melkoinen supermies kyllä! Ester taas on nuorena hoitanut lapsia ja sittemmin tehnyt merkittävän uran paikkakunnan osuuskauppatoiminnassa, jossa uraa riitti yksin ja myöhemmin miehensä kanssa yhteensä 47 vuoden ajan. 



Ester aloitti uransa kauppa-apulaisena vuonna 1953. Häntä ei pidetty alalle sopivana, koska Ester oli niin ujo, ettei tohtinut ihmisiä silmiin katsoa, mutta niinpä ura vaan aukeni. Tuohon aikaan kaupanteko oli asiakaspalvelua ja myynti usein irtomyyntiä. Ester muistelee, että uransa alussa kahvi oli vielä säännöstelykorttien varassa, voita myytiin 10 kilon paloista leikkaamalla ja sokeria topasta. Maitoa myytiin kannuista. Se aiheutti vielä 60-luvulla ongelmia, koska sittemmin myymälänhoitajaksi miehensä kanssa edenneen Esterin myymälässä ei ollut sen enempää vettä kuin lämmitystäkään. Tai oli molempia, vesi vaan piti kantaa kaivosta saunalle ja lämmittää ja jos mieli, että kaupassa oli lämmin, tulipesään piti laittaa klapiä yölläkin. Myöhemmin maitokannujen pesusta päästiin eroon, kun maitoa alettiin myymään pusseissa. Tuohon aikaan asiakkaat olivat ystäviä. Kun Esterin ja hänen miehensä kotiin hankittiin televisio, monet asiakkaat kokoontuivat heille katselemaan ohjelmia. Ester kertoo myös kirjassa Vehmaan osuuskauppaa 100 vuotta, ensimmäisestä päivästään toisessa myymälässä, jonka hoitajiksi he miehensä kanssa siirtyivät. Päivä oli ikimuistoinen. Asiakas oli tullut 10 litran astian kanssa ostamaan siirappia, jota piti ottaa 200 litran tynnyristä. Tynnyri oli seissyt ulkona auringossa ja pullistunut turpeaksi. Kun Ester avasi tynnyrin, siirappi lensi kovalla paineella hänen ja asiakkaan päälle. "Ei siinä sitten auttanut kuin molempien mennä saunalle pesulle" Ester muistelee. Tuohon aikaan kaupoissa oli myös asiakkaiden postilokerot, joista myöhemmin luovuttiin kun postia alettiin jakamaan suoraan taloihin.

Esterin isoisä Henrik Henrikinpoika ja isoäiti Fredrika Jaakontytär olivat talomme ensimmäiset asukkaat ja tämän tilan perustajat. Esterin isä Johan Gerhard (Jussi) on heidän poikansa, toinen kaksosista. Ester ei muista isovanhempiaan, eikä se olisikaan mahdollista sillä molemmat ovat kuolleet jo parikymmentä vuotta ennen kun Ester syntyi. Hänen isänsä ja äitinsä asuivat Villa Gerdassa, eli pikkutalossa kuten Esterkin.


                                   Gerdan kukkaniitty tänään - kevätesikot kukkivat

Esterin isällä oli 2 siskoa; Augusta ja Gerda (kolmas sisko Helmi eli vain 2 vuotta). Joka tapauksessa Esterin isän kaksoissisko Augusta meni naimisiin Nikolai Herbert Wikströmin kanssa, jonka sukunimi myöhemmin muuttui Valtaharjuksi. Nikolai oli Esterin mukaan juutalaista sukua ja piti kylällä nahkakauppaa. Myöhemmin Augusta kuoli ja Nikolai meni naimisiin Johanin toisen siskon Gerdan kanssa. Näin hänelle avioliittojen kautta siirtyi omistusosuuksia tilaan. Kun Esterin isä ikääntyi ja Esterin äitikin kuoli, heille lahjoitettiin pieni talo samalta paikkakunnalta ja lopulta Alastalo maineen myytiin Tuokilan perheelle. Kuitenkin usean vuoden tätä ennen sekä Tuokilat että Alastalot (eli Esterin perhe) asuivat samaan aikaan samalla (tällä) tilalla. Tilan perustajajäsenten viimeiset pikkutalossa ja Tuokilat päätalossa. Ester ja tilan uusien omistajien lapset olivat hyviä ystäviä keskenään. Tosin kerran Ester oli potkaissut Matin siskoa ja passitettu äitinsä toimesta komeroon häpeämään kunnes suostuu pyytämään anteeksi, mutta lapsilla oli joka tapauksessa yhdessä mukavaa. Ja olihan heitä kieltämättä täällä melkoinen lauma.

Alastalossa (eli Jovelassa) on ollut paljon elämää. On ollut lapsia ja eläimiä, on viljelty milloin mitäkin ja 1920-luvulla isännäksi tullut Jalmar oli myös kovasti hevosmiehiä. Tilalla on nähty usein romaneita hevoskaupoilla. Viljelijänä hän ei ehkä ollut niinkään elementissään kuin hevosmiehenä. Eipä siis ihme, että täällä edelleenkin on jäljellä kokoelma suitsia, länkiä ja muita hevosiin liittyviä tavaroita. Ester oli myös ollut läsnä kun Jalmarin vaimo, eli talon toinen emäntä menehtyi aiemmin mainitussa onnettomuudessa. Hänellä oli paljon puuhaa ja jokin ruokakin oli jo myöhässä. Kiireellä oli sitten tupaan tulia tehnyt ja yrittänyt nopeuttaa heikosti syttynyttä tulta bensalla. Bensa oli kuitenkin hulahtanut kauttaaltaan emännän päälle ja näin räjähdysmäinen palo oli saanut alkunsa. Alastalon viimeinen isäntä Matti oli kantanut äitinsä ulos ja hänessä roihunnutta paloa oli tukahdutettu pihalla. Ester oli laitettu juoksemaan naapurustossa asuneen perheen luo, jonka isäntä oli jonkinlainen palomestari. Hän oli paikalle tultuuan heti komentanut sulkemaan kaikki ovet ja ikkunat, jotta palo saatiin sammumaan. Alastalon II emäntä menehtyi saamiinsa vammoihin myöhemmin. Tupa oli kärsinyt palosta melkolailla, mutta murheellisin seuraus oli se, että lasten äiti menehtyi ja tämän jälkeen talo jäi emännättömäksi. Toki Matin siskot emännöivät talossa kuka mitenkin kykeni ja meidän tapaamamme Matin sisko oli Esterin mukaan erittäin hyvä taloudenpitäjä ja taitava keittämään ruokia, mutta varsinaista emäntää täällä tuon murheellisen tapauksen jälkeen ei ilmeisesti ole ennen minua ollut.

Täällä on ollut Alastalojen aika ja Tuokiloiden aika, nyt meidän aikamme. Taitekohdassa 20 -luvulla tilalla asui molempia, Tuokiloita ja Alastaloja. Alastalojen aikaan tilalla oli piikoja ja renkejä. Joskus heidän ja talon oman väen raja himmeni, syntyi lehtolapsiakin. Esterin äitikin oli tullut alunperin taloon hoitamaan iäkkäämmäksi joutanutta Esterin isää, jonka kanssa sitten avioitui. Myöhemmin he saivat Esterin.

Tuvassamme ja salissamme on järjestetty Tuokiloiden aikaan tupailtoja. Nuoriso kokoontui yhteen, musiikkia soitettiin ja tanssittiin. Jollain oli grammarikin ollut. Elo oli ollut iloista ja hauskaa. 

Ester kertoi myös, että takapihallamme on ennen ollut syreenimaja. Tämä hymyilyttää, sillä mehän raivasimme umpeen kasvaneen takapihan villiintyneistä syreeneistä, mutta jätimme syreeniä sen verran, että saimme tehtyä syreenikaaren. Ennen syreenimaja, nyt syreenikaari - sympaattista jatkumoa hieman eri tyyliin toteutettuna. Tällaisesta syreenimajasta meillä ei ollut ennen tapaamista mitään tietoa, eikä sellaisesta enää meidän aikanamme ole ollut mitään viitteitä muodostelmanakaan. Ester ihasteli ystävällisesti meidän syreenikaartamme, joka on juuri puhjennut viherrykseen.


Jokainen näissä merkeissä kohtaamamme ihminen täällä on tuonut meille osansa paikkakunnan eläväksi muuttuvasta historiasta. Heitä kaikkia kotiseudun lisäksi tuntuu yhdistävän vilpitön mennen ajan ja oman paikkakunnan arvostus. Meille ulkopaikkakuntalaisina tämä on sangen ihanaa. Me saamme kuulla tarinoita tästä talosta, näistä kylistä, ihmisistä jotka täällä asuivat ja elämästä jota näillä seuduilla tuolloin elettiin. Ja millaista se elämä olikaan! Sanotaan, että aika kultaa muistot, mutta entä sitten jos kultaakin?! Tällaisia kelpaa muistella, kappaleita meidän maamme historiasta ihmisten tavallisen arjen ja kokemusten kautta. 

Ja tiedonjano näiden menneiden tuulahduksissa vaan kasvaa. Täällä on ollut höyrylaivaliikennettä, fiinisti daamien ja herrainosastoja laineilla puksutellen. On käyty kauppaa, tanssittu, louhittu graniittia ja kasvatettu erikoisia vihanneksia ja yrttejä. On olympiajuoksiaa ja taiteilijoita, kylä, jossa on vain yksi asukas eikä sen enempää ole ollutkaan. On kartanoita ja torppia. Tämä paikka on maaseudusta ja vanhan talon pelastamisesta haaveilevan paratiisi ja täällä voi edelleen aistia menneisyyden, mutta halutessaan siirtyä kaupungin sykkeeseen reilussa puolessa tunnissa. Ei paha tällaiselta pieneltä paikalta keskellä vähän kaikkea tai ei mitään! Ja nimensä mukaisesti tämä paikka on Vehmas, täällä kasvaa kaikki rehevänä.


                                            Raparperilassa viikko sitten.

Laitanpa tähän loppuun vielä muutaman lainauksen Esterin ystävän Veikon kirjoittamasta kirjasta Ennen Pikitietä, jossa hän muistelee lapsuuttaan ja kuulemiaan tarinoita. Meillä on melkein tarkalleen 40 vuotta ikäeroa tuon Veikon kanssa, hän on täältä ja minä kaupungista. Silti ymmärrän hyvin mistä tässä puhutaan, miksi hän on niin valtavan ylpeä kotiseudustaan.

"Kuin melkein päällekkäiskuvina tulvahtaa muistikuvia joka silmäyksellä. Ei hän niitä yritäkään lastenlapsilleen tarkemmin kertoa, eivätkä ne suurtakaan osaa edes voisi kunnolla ymmärtää. Öljylampun ja hevosten vuosikymmenten tuomat ensivaikutelmat ovat mahdottomia tietokoneajan ja autojen kasvateille. Mutta tämmöinen tavallaan pieni matka saa isoisän elämään uudelleen lapsuuskylän vuoden- ja vuorokaudenajat.

Nyt etenee keskikesä ympärillä: ahomansikoitten tuoksu tienvarsilla, villiapilan lähimetsikön rinteessä. Sitten on niitetyn heinän tuoksun vuoro, heinäseipäitten muinaiset rivit ja niitten yllä hentoa usvaa, vaalean kesäyön ydintä ohjaamassa kesän kääntymistä syksyn suuntaan. Kuutamo saattaa järjestellä usvaan eri tiheitä kerroksia. Ja sinä, ihminen, täytyt tuosta samasta suviyöstä murrosikäsi läpäisten aikuisuuteen. Lehmät nukkuvat laiduntensa mäillä, hevoset tahoillaan maaten tai pää riipuksissa seisten nuokkuen. Mökeissä nukkuu kansa tajuamatta, minkä suurenmoisen kokonaisuuden osanen ihminen on.

Aivan erityinen hohtonsa öitten kuutamolla on puhtaitten hankien öinä. Metsän rajalta kuu nousee valaisemaan polkuja navettaan ja huusiin, puuvajaan ja saunaankin. Salusiinit on vedetty akkunoihin, lamput sammutettu. Pakkanen kiristyy, iltavalkeat ovat lämmittäneet huoneet suloisiksi käpertyä peittojen alle. Tuvissa on elämän lämpöä. Aamutulia varten varatut tervakset tuoksuvat puulootan päällä yhdessä separaattorin iltakäytön vivahteiden kanssa, ja kenties joku on rasvannut saappaitaankin sianihralla hellan suuluukkujen edessä. Sukkia roikkuu savupeltien varsilla, yöämpäri on puulootan takana, jos tulee hätä. Sivustavedettävien sänkyjen olkipolstareilla on rinnakkain ainakin kaksi alusvaatteisillaan nukkujaa. Vanhoilla on yösukat jalassa, jollakin huivikin päässä. Eivätkä nuo nukkujat ollenkaan tiedä, millaisten kristallien alle kuutamoyö heidän mökkinsä kätkee. Tähdet äärettömän kaukana, kuu lähempänä, tutkivat ihmisten maailman hiljaista sydäntalven yötä. Sinä, joka salavihkaa tuona yön yksinäisenä kuljet, melkein kysyt, onko tämä unta vai totta? 




Veikko ja Ester, kiitos että saimme tutustua teihin ja kuunnella tarinoita näiltä kyliltä ja menneiltä vuosilta sekä saada vielä tuon hurmaavan kirjankin itsellemme. Sen sivujen kautta saamme hetken elää ajassa ennen meitä. 

Ja kiitos edelleen Juha, joka jaksat meille kertoa tarinoita kyliltä ja sen ihmisistä!

Posliinikukkien ja syreenimajojen lumossa

Jovelan Johanna


Ps. tämä on blogin 300. postaus. Onpa ollut asiaa!

35 kommenttia:

  1. Voi että... kuinka ihanaa taas! Ja ihan mahtavan kuuloinen kirja, ihan tässä herkistyi kun tuon laittamasi pätkän pääsi lukemaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo kirja on suorastaan mainio. Samalla oppii paikallista murrettakin, koska ihmisten puheet siinä on murteella. Hieman härskejäkin välillä ;D

      Poista
  2. Vau! Ihan mahtava tarina ja se, että teidät on otettu sinne kylälle avosylin vastaan, on upeaa!
    Minä olen muuten pikkulikkana käynyt vielä ostamassa pussimaitoa, kun mummolassa oltiin. Lindströmin tytöt (olivat siinä vaiheessa jo viisissäkymmenissä) pitivät mummolan lähellä kauppaa ja kun hain maitolitran, "tytöt" antoivat nekkutikkarin paluumatkalle, että jakosin kantaa maidon mummolaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nekkutikkarit! Voi, niitä oli mun lapsuudenkodin lähellä olleessa kyläkaupassa aikoinaan. Saahan niitä vieläkin, mutta eivät ihan samalta maistu kuitenkaan.

      Poista
  3. Upeaa jatkumoa tarinasta toiseen ja sitten tähän nykyiseen uuteen tarinaan.
    Eiks vaan olekin kaiken tällaisen jälkeen vielä entistäkin vahvemmin tunne siitä, että nyt ollaan todella tultu kotiin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Käsitys tästä paikasta saa ihan uusia sävyjä. Hieman Joveluus on tässä jopa himmennyt, mutta sellaista se on, kun talo saa tarinoita kantaakseen ;)

      Poista
  4. Nämä tarinat vievät mennessään, kiitos kun olet jakanut niitä tänne. Aivan mahtava historiapläjäys.
    Omat isovanhemmat ovat jo edesmenneet ja niin paljon jäi aikanaan kysymättä. Siksi luen mielelläni menneistä ajoista kertovia juttuja.
    Ihania vanhoja tarinoita teille on kerrottu talonnekin vaiheista. Miten moni siellä on kulkenut ennen teitä, huikeaa :)
    Ihana tuo Gerdan kukkaniitty.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Gerdan kukkaniitty on oikea ylläri. Kun siitä ne viimeiset rytölät oli poistettu, siellä kasvoi vain muutama kevätesikko. Nyt kun ei ole varjostajia ja ravintorosmoja, kevätesikot ovat ottaneet vallan. Jännityksellä odotellaan mitä sieltä nouseekaan kesällä!

      Poista
  5. Kuten sanottua, toivottavasti kirjoitat näitä ihania tarinoita tänne myös jatkossa :) Eloisa talo tuo Jovela on kyllä ollut (kuten nytkin) ja historia vaiherikas. Seuraavia juonenkäänteitä odotellessa....

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kuulostaa siltä, että koko kylä ja seutu on ollut kovin eloisaa. Tuon kirjan kautta on jo monet makeat naurut päässeet ilmoille ja pari ohhoh' takin ;)

      Poista
  6. Veikko Päiviön teksti ei kalpene tippaakaan F.E. Sillanpään teosten rinnalla! Mikä sanonnan kauneus, mikä kielen rikkaus!
    Voi teitä onnellisia, kylläpä moninaisten aarrearkkujen ääreen tulitte muuttaessanne Kotiin.
    <3 Keekis

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Todellinen verbaaliakropaatti tuo Veikko. Kirja on niin monipuolinen, etten malta odottaa kun saan lukea sen loppuun!

      Poista
  7. Veikon teksti on niin visuaalista ja soljuvaa, että tuntui kuin olisi elävissä kuvissa sitä lukiessa. Nämä kertomukset liittävät teidät yhä tiiviimmin Jovelaan ja uudeksi lenkiksi talon historiassa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kertakaikkiaan upeita kielikuvia ja muistomaisemakuvauksia!

      Poista
  8. Viisikymmen luvulla syntyneenä voi muistella ja tuntea nuo kirjan tekstit niin todeksi. Sellaista se vielä oli,maaseudulla,ollessani pienityttönen. Olenkin kylillä kulkiessani miettinyt ja nähnyt sielunisilmin vuosikymmenten takaista elämää. Nykyisin vaan on autioita asumuksia surullisen paljon. Ja yksinäisiä ihmisiä,puuttuu se yhteilöllisyys mikä vallitsi kylissä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on kyllä ollut valtava menetys, tuo kyläyhteisöllisyys ja muiden ihmisten kanssa ollut yhteispeli. Luin juuri eilen kirjasta, miten muita autettiin, oltiin mukana hädässä ja ilossa. Sellaista on valitettavan vähän nykyään.

      Poista
  9. Miten mielenkiintoista! Hienoa, että jaat tämän kaiken meille muillekin. :)

    TarjaL

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mukavaa, että tarinoista on muillekin iloa :)

      Poista
  10. Huimaa kuultavaa ja luettavaa! Kelpaa teidän olla jatkamassa tuota upeaa tarinaa <3
    Varmasti paikallisten on helppo kertoilla teille tarinoita ja ottaa teidät "omakseen", kun olette niin positiivisia ja helposti lähestyttäviä ihmisiä ;-D

    Kaunista kevään jatkoa Jovelaan!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voisin ajatella, että varsinkin iäkkäämpien ihmisten on mukavaa jutella uusille ihmisille muistoja menneistä. Uusi innokas yleisö ;)

      Poista
  11. :) Veikko oli rehtorina ala-asteella jota kävin, ja olen ollut häntä saattamassa kiesikyydillä eläkkeelle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihanko totta! Voi mahdoton, miten upeaa! Hän oli ymmärtääkseni useammassakin koulussa opettajana, mutta ei tainnut olla tässä ihan meidän kyläkoulussa viimeisinä aikoinaan? Hänhän ei enää asu tällä samalla paikkakunnalla, vaan tuossa naapurikunnassa. Erittäin virkeä, vetkerä- etten sanoisi sorastaan nuorekas ikäisekseen hän on. 85 ikävuotta jo plakkarissa ja autolla tännekin suhautti :)

      Poista
  12. Oikein mieltä lämmittää kuulla, kuinka ihanasti kyläläiset ja Jovelan entiset asukkaat ovat ottaneet teidät vastaan. <3 Ihmiset arvostavat sitä, että joku haluaa vielä antaa vanhalle talolle ja paikalle uuden mahdollisuuden. Meillä on ihan vastaavia kokemuksia, joten tiedän tunteen.

    Yhdyn Anonyymin kommenttiin Veikko Päiviön tekstistä. Niin herkän kaunista sillanpäämaista kuvausta kylästä, sen ihmisistä ja luonnosta. Kiitos mielenkiintoisesta postauksesta, Johanna! <3



    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mun mielestä tämä vanhan arvostuksen uusi herääminen on meille nykyajan ihmisille vain eduksi. Me ollaan tultu tavallaan hieman liian kauaksi juuriltamme ja kuitenkin silloin, kuten nytkin, me olemme olleet ja olemme pohjimmiltamme samanlaisia ihmisiä. Maailma on vaan muuttunut niin paljon, ettei me enää oikeen ymmärretäkään niitä menneiden aikojen juttuja ellei niitä ole kostyymeihin verhottuna elokuviksi tehty. Silloin kyllä ihastutaan ja ihastellaan ja se vanhan ajan elokuvakäsitteinen ajankuva ei tunnukaan yhtään niin etäiseltä.

      Poista
  13. Talon ja kylän historia on jostain syystä todella kiinnostavaa. Miksi mitäkin on tehty ja miten. Toiset ihmiset ovat sitä mieltä että vanhojen asioiden tulisi antaa olla, mutta minä en pistäisi pahakseni, jos minun tekemisiäni joskus tulevaisuudessa muisteltaisi ja ehkä vähän arvostettaisi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei kyllä ihmiskunta kovin kauas pötkisi jos ei katsottaisi molempiin suuntiin, taakse ja eteen ;) Onneksi on ihmisiä, jotka nauttivat molemmista kumpaakaan poissulkien :)

      Poista
  14. Kiitos Johanna, että jaat nämä tarinat meidän lukijoiden kanssa. Suorastaan odotin tätä uutta postausta, mitä uutta (vanhaa) Jovelan historiasta selviää. On suorastaan rikkaus, että olette löytäneet nämä ihmiset ja saaneet kuulla kertomukset heiltä itseltään. On ollut ilo seurata blogiasi melkein alusta saakka ja nähdä, miten Jovela on herännyt henkiin teidän ansiostanne ja minkälaisia tarinoita sillä on teille -ja sitä kautta myös meille lukijoille kerrottavana. Teksteistäsi huokuu aivan ihana rauhallisuus, vaikka tekemistä varmasti riittää. Kiireisen arjen keskellä blogiasi lukiessa, tuntee melkein itsekin olevansa Jovelan pihalla puutarhatöissä. :) -Teija

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihanaa, että nämä tarinat ilahduttavat muitakin :) Puutarhahommiin täällä pitäisikin taas joutaa. Pari päivää rankkasadetta juovutti koko pihan väen ja kaikkialla rehottaa. Alkukarsinnoissa Jovelat vastaan luonto ollaan jo häviöllä ;D

      Poista
  15. Äärettömän kaunis tuo tekstipätkä ja visuaalisena ihmisenä näin sen heti silmissäni (siirsin tietysti omaan maalaisympäristööni ;) ) Kaunista, kaunista <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo kirja on niin monipuolinen, että olen ollut aivan pilvissä sen kanssa :)

      Poista
  16. Ihana blogi, alan seuraamaan :) jos kiinnostaa seurata meidän perhe-elämää ja muuta, blogini löytyy
    täältä :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, JohaNna :) Tulenpa kurkkimaan mitä teille kuuluu :)

      Poista
  17. Hei, yritin jo aikaisemmin kommentoida. Veikko on isäni. Luin isälle ja Esterille tätä ihanaa blogia ääneen etänä. Lisää seuraajia siis :-) terv. Laura Päiviö-Häkämies

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi että!, aivan ihanaa! :) Kerrohan paljon lämpimiä terveisiä meiltä. Varmaan Esterille tuossa ensi viikolla soittelenkin, kun nämä alkukesän vieraat ovat kaikki täältä kotiutuneet ;)

      Mukavaa sunnuntaita sinne :)

      Poista
  18. Tuttuja seutuja tuttuja nimiä sekä Veikko on vanha opettajani vuosien takaa :)

    VastaaPoista

Kiitos kun kommentoit!