jovela

jovela

sunnuntai 12. marraskuuta 2017

Kehruulla

Tällä viikolla, tarkalleen eilen koitti kovasti odotettu kehräyskurssi, jolle olimme ilmoittautuneet naapurivaarassa, eli "peltojen toispual" asuvan ystäväni kanssa jo alkusyksystä. Meitä kahta vanhan talon uusemäntää yhdistää vanhan talon kodiksi kunnostamisen lisäksi myös kiinnostus erilaisiin perinnetaitoihin, joihin tutustumisessa ja haltuunotossa ystäväni on kunnostautunut erityisesti erilaisten kädentaitojen saralla. Tällä kertaa hän sai puhuttua minutkin kurssille - eipä siihen suostutteluun tosin vaadittu sen kummempaa kuin pirautus luurilla, että kehruukurssi olisi tarjolla naapurikaupungissa ja olin jo innoissani lähdössä mukaan. Ajatus kehruutaidon opettelusta oli jo ollut ajatuksissa muutenkin. Muistaakseni viime talvella törmäsin rentoutusvideoonkin, joka sisältönä käsittää tunnin verran kehruuta. Tasainen rauhallinen rukin ääni, samat toistuvat käsiliikkeet, suorastaan meditatiivista katsottavaa! Kun ystäväni sitten soitteli kehräyskurssista, olin jo melkein rukki kainalossa menossa kehräämään. Pari kuukautta kuitenkin piti odotella ilmoittautumisesta ennen kun suuntasimme kehruupäiväksi kutsutulle kurssille ja se oli kokemus kerrassaan!



Meillähän on talon mukana tullut parikin rukkia, joilla tässä talossa on kehrätty villaa langoiksi. Yksi rukki on edelleen ullakolla, toinen oli Gerdassa, enkä ikipäivänä olisi omin neuvoineni osannut kumpaakaan käyttää. Tämä seikka kävikin hyvin selväksi heti kurssin alussa.

Aloitetaan vaikkapa sellaisesta huvittavasta seikasta, että asetuin kurssirukin taakse väärinpäin, siis siten, että edessäni oleva rukki oli väärä kylki itseeni päin. Tässä voikin heti tehdä selväksi miten noviisi tällä saralla olin, enkä rehellisesti sanottuna kurssin jälkeenkään voi mitenkään taidoillani loistaa, mutta jotain opin sentään ja kehruukipinä on sytytetty! Kehrääminen aloitetaan siis asettumalla rukin oikealle puolelle valmisuasentoon. Rukin oikea puoli ei olekaan se "syvennyspuoli", johon olettaisi kehrääjän mukavasti asettuvan, vaan se toinen puoli, joka omaan silmääni näytti rukin selkäpuolelta. Myöskään rukin perässä oleva tappimainen kahva ei olekaan siinä helpottamassa rukin siirtelyä, eikä se olekaan löystynyt tappi, vaan tappi jonka pitääkin olla löysä, sillä sillä onkin ihan oikea toiminto! Tapista, eli ämmästä kiristetään rukin pyörän lankaa.


Kuvassa lattialla näkyy harjoitusvillaa, joka ei ole valmista lankaa, vaan lankamaisen haituvaista haurasta villaa.

Verrattain yksikertaiselta näyttävä puuha noin ylipäätään on suoraan sanottuna haastavaa ja vaatii harjoittelua. Ensimmäiset kaksi tuntia kurssista meni siihen, että sain ylipäätään jotain kiertymään puolalle ilman, että harjoitusvillanauha katkesi, jota se teki likimain tusinan kertaa vartissa. Oli suunnattoman haastavaa kyetä ohjaamaan harjoitusvillanauhaa kierteellä puolalle ja samaan aikaan polkemaan rukkia. Se kuulostaa helpolta. Mikäs siinä on, senkus polkee vaan, sitähän varten rukissa on poljin. Vaan kun se ei menekään niin! Rukin pyörää ei voi polkea kuin palkeita tai lankaan ei kehity kierrettä ja taas toisaalta kun polkee rauhallisemmin, rukin pyörä ei jaksa mennä ihan kokonaista kierrosta ja juuri kun rukin ohjain on nousemassa ylös ja painat polkimesta lisää vauhtia, pyörä lähteekin väärään suuntaan ja lanka - jos sitä nyt on ylipäätään ehtinyt saada puolalle, menee söherölle. Tämä oli harjoitusrukkini harmi, poljin ei vaan noussut takaisin toivotulla tavalla, joka vaikeutti aloittelijan ähräilyä rukillaan. Itselleni lisähaasteita eilen aiheutti se, että kurssipaikka oli koulussa, jonka lattiat eivät ole rukkiystävällisiä. Rukit liukuivat lattialla kunnes teippasimme ne maalarinteipeillä lattiaan.

Olen pohtinut monta kertaa omaa rukkia katsellessani, että miten lanka varsinaisesti muodostuu villasta rukilla kehrätessä? Nyt tiedän ja koska kehräämisen harjoittelun ensitunnit olivat melkoisen takkuista puuhaa, saman toistoa vailla onnistumisia, kurssin parhaat pisteet olisin saanut puhtaasti rukkitekniikasta. Koukattuani harjoitusvillan sen satakunta kertaa puolalle rukin oikeista koloista, osaan tämän taidon vaikka unissani. Seuraavaksi piti harjoittaa kättä oikealle käsituntumalle ohjaamaan harjoitusvillaa puolalle. Koska vastahakoisella polkimella varustetun rukin polkeminen yhdistettynä tähän taitoon oli niin haastavaa, kehräsin harjoitusvillaa kirjaimellisesti käsin, eli pyöräyttämällä rukin pyörääkin käsin. Oikeastihan puuhan pitäisi edetä siten, että yhdellä kädellä ohjataan kierrettä kohti rukkia pyöräyttämällä rukin pyörää kunnes käden ja rukin väliseen osaan villaa muodostuu kierre, joka taas vapautetaan puolalle ja toisella kädellä ohjataan villaa ohuelti kierteitä valvovalle kädelle, jonka (käsien välisellä) puolella taas kierrettä ei saa syntyä. Lukuisten villan katkeamisten ja hulvattomien söheröiden muodostamisen jälkeen aloin päästä hommasta jyvälle ja aivan kurssin loppupuolella jo sain kehrättyä lankaa myös polkemalla rukkia. Langan laatu tosin polkemalla kehrättynä oli verrattoman hupaisaa katsottavaa, mutta onnistuinpa kuitenkin saamaan lankaa puolalle ja pienen vyyhdin lankaa valmiiksi kurssipäivän aikana!



Kokeilin kahteen kertaan kehräämistä myös ihan karstatusta villasta harjoitusvillan sijaan. Voin sanoa, että se on aloittelijalle todella haastavaa ja karstatun villan suhteen olen aivan alkutekijöissä. Jos tässä vaiheessa pitäisi sukkalangat kehrätä karstatusta villasta, kylmin varpain saisi kulkea, eikä ne harjoitusvillalangatkaan ihan tuosta noin vaan käyttökelpoiseksi langaksi muuttuisi. Langan muodostaminen karstatusta villasta kehräämällä selkeästi vaatii paljon harjoittelua, enkä voi kuin ihailla heitä, jotka tämän taidon hallitsevat. Hatunnosto kaikille heille, jotka ylläpitävät tätä hienoa taitoa tuottaa villoista oikeaa villalankaa. Väitän, että myytävät käsin tehdyt lankavyyhdit ovat enemmän kuin hintojensa väärtejä.


Vasemmalla oma aikaansaannokseni ja oikealla ystäväni kertaa kahta kehrättyä lankaa yhdeksi kaksiväriseksi langaksi.

Oli kyllä niin hauska kehruupäivä ja kurssille osallistunut porukka mukava, kaikilla mitä ilmeisimmin lehmän hermot, sillä samoja haasteita eilisen aikana tuntui olevan kunkin kurssirukin äärellä hääränneellä ja lehmän hermoilla oli ohjaajammekin varustettu, sillä hän joutui opettamaan aina uudelleen samat asiat jokaiselle vuorollaan. Joukossamme selkeän poikkeuksen teki kehruutaidon jo haltuun ottanut rouva, jonka puolalle syntyi hienoa, ohuen ohutta koiran karvoista ja lampaan villasta kehrättyä lankaa. Hän on kyllä melkoinen Sherlokkikin, sillä siinä yhdessä porukalla jutustellessamme hän tunnisti minutkin blogia kirjoittavaksi Jovelan emännäksi, vaikkei blogeista ollutkaan mitään puhetta päivän aikana.


Kuvassa kurssilta kotiin hankittua lampaanvillaa ja edessä kanssakurssilaiselta lahjaksi saatua tummaa koirankarvavillaa.

Lämpimät terveiset siis ja kiitokset kehruukanssakurssilaisille kivasta päivästä jos satutte tänne tienne löytämään ja kiitos Anulle kotiinviemisistä, sain mukaani ihanan möykyn koirankarvaa jatkoharjoittelua varten. Täällä Jovelassa alkaa tänään oman rukin puhdistaminen ja katkenneen langan kiinnitys takaisin paikoilleen. Ilokseni huomasin tässä aamulla, että rukkimme noin muuten on ihan käyttökunnossa, pientä korjailua vain muutama osa vaatinee ja mikä parasta, rukin poljinlaudan palautin on loistokunnossa! Kevyt ukkovarpaan painantakin saa rukin pyörän pyörimään kevyesti ja poljin nousee hanakasti ylös sen sijaan, että vauhti hyytyy melkein heti, kuten harjoitusrukkini kanssa tapasi käydä.

Tonttuilua

Rinta rottingilla, ihan itse ja ohjaajan lukuisin neuvoin sain kun sainkin oheisen lumipallon kokoisen kerän villalankaa eilen tehdyksi, laadusta ei kannata mainita eikä siihen kuluneista tunneista. Langasta piti sitten jo kokeilla jotain nykertää ja koska en (ainakaan vielä) edelleenkään ole mikään puikkotaikuri, tein Jovelan uusimmalle asukkaalle, Aukusti-tontulle kaulurin. Aukusti on Jovelan kotitonttu ja saapui meille suuresta maailmasta varustettuna toiveella, että Aukusti seikkailisi instassa kertoen miten täällä valmistaudutaan jouluun ja millaisia puuhia talossa milloinkin tapahtuu. Aukusti kuuluu lastekirjaan pohjautuvaan elf on the shelf -tonttukuntaan, jonka jäseniä on nähty somessa viime vuosina. Toistaiseksi Aukusti on kotiutunut Jovelaan omaan tahtiinsa, mutta nopea tyyppi tonttu on käänteissään, sillä se on ehtinyt jo saunoakin täällä. Tässä Aukusti poseeraa uudessa käsin kehrätystä langasta virkatussa kaulurissaan kannatellen eilistä saavutustani, tuota lumipallon kokoista villalankakerää. Nåja, Aukustin seikkailuja voi tosiaan halutessaan seurata instassa sen mukaan, miten tonttu katsoo asiakseen lyöttäytyä mukaan puuhiimme.


Valosaastetta

Se on jännä, miten sitä katsoo asioita uusin silmin, kun ei toviin ole jotain tehnyt vaikka se joskus ennen olisi ollut ihan tavallista arkea. Tässä asiassa tuo uusin silmin katselu oli kirjaimellista ja kivuliasta. Tuli nääs koettua ylivalaistumisen kivut. Meillä kun ei ole tapana käydä kaupoilla hämärän saati pimeän aikaan, tämän viikon kauppakäynnillä järkytys oli melkoinen. Siinä kun taapersimme parkkipaikalta kaupan ovelle ja siitä sisään, tuntui kun olisi kävellyt suoraan leikkaussaliin tai menneiden aikojen poliisilaitokselle kolmannen asteen kuulustelulampun eteen. Miksi ihmeessä kaupoissa pidetään niin järkyttävän kirkasta valaistusta? Tämän pimeämmän vuodenajan aikana se kontrasti on jäätävä, enkä voi käsittää ketä tai mitä moinen ylivalaisu voisi palvella. Itselläni se ainakin pisti kinttuihin vauhtia ja mukaan lähti tasan se mitä kaupasta tultiin hakemaan. Hetkeäkään enempää kaupoissa ei tehnyt mieli olla, saati tutkia valikoimaa. Joskus teini-ikäisenä olin kesätöissä kaupassa ja silloin tuoretiskeissä oli valot, joilla saatiin lisävalaistua tuoremyyntituotteita. Muualla kaupassa oli ihan normaali valaistus, jossa hyvin pystyi tihrustaa sen mitä pakkauksista halusi lukea jos jotain halusi lukea. En kyllä enää mene kauppaan pimeän aikaan ellei ole ihan pakko. Karmiva kokemus, joka sai silmät ja pään kipeäksi. Tunnen suurta myötätuntoa kaupanalan työntekijöille, jotka joutuvat viettämään tuollaisessa valosaasteessa koko päivän huolimatta siitä, että liikkeiden ylivalaistuksen vaikutuksista tehdyt tutkimukset osoittavat miten haitallista se ihmiselle on, eikä kannusta asiakkaitakaan ostamaan yhtään enempää mitään, kuin maltillisemmin valaistussa liikkeessä - väittäisin, että juuri toisinpäin. Hyi, yök, en mene!

Uusia kuunnelmia!

Ja nyt tämä emäntä siirtyy putsaamaan ikiomaa rukkia. Kehruupalo on syttynyt ja hinku opetella lisää on läsnä. Toivottelen teille kaikille kivaa sunnuntaita ja hyvää alkavaa viikkoa. Kylmempää säätä lupailevat sateiden tilalle, josko saisimme nauttia taas vaihteeksi kuulaan aurinkoisista päivistä näiden harmaampien päivien jälkeen. Tällä viikolla saan lopettaa sunnuntaipostauksen taas kahteen kivaan kuunnelmavinkkiin, joista toinen on mukava ja toinen on oikea helmi! Helmenä pidän oikein perinteistä, hyvän tarinan ja äänimaailman omaavaa neliosaista Mies menettää muistinsa -kuunnelmaa, jonka juoni on herkullinen ja vaan paranee loppua kohti uusin juonenkääntein. Suosittelen tätä täydellä ilolla:

"Teatterimies Peter Duluth herää eräänä kauniina aamuna pää siteissä ja raajat kipsissä, lääkepöhnässä ja muistinsa menettäneenä. Peterille uskotellaan hänen olevan rikas hulttio nimeltään Gordon Friend. Vaikkei Peterillä ole oikeastaan mitään syytä olla uskomatta tähän, hänen epäilyksensä heräävät.."

Varjoissa kulki kuolema taas on oikein kiva ja viihdyttävä kuunnelma, vaikka se loppupuolella kuunnelmaa onkin hieman kökköä tarinankerrontaa ja kuunnelma loppuu mielestäni hieman töksähtäen. Silti oikein hauska ja kuuntelun arvoinen, myöskin neliosainen kuunnelma:

"Tarina alkaa New Yorkista, jossa kaksi liikemiestä sattumalta tutustuvat toisiinsa. Kohtaaminen päättyy automatkaan ja surmaan. Myös Suomen Kuopissa tapahtuuu: paikallisen liikemiehen Mikko Sarmalan näyttelijä-vaimo Ritva Sarmala saa surmansa laskuvarjohypyssä. Varjo havaitaan tutkimuksissa ihan moitteettomaksi, kokeneen hyppääjän toimenpiteet oikeiksi eikä motiivia murhaankaan löydy. Kun soppaan hämmennetäään vielä petokselta haiskahtava vakuutusjuttu, onkin rikostutkijoilla mukavasti töitä."

Kuunnelmia on mukavaa kuunnella kotoillessa ja puuhaillessa. Ehkäpä tässä vielä pääsee itse kuuntelemaan kuunnelmia samalla kun kehrää villaa langaksi mutta sitä ennen tuo kuvan oma rukki putsataan ja huolletaan toimintakuntoon. 


Rukin omia kelojakin on tallella täällä talossa ja eilisen kurssin myötä selvisi myös miksi kummassa joku on tehnyt kahdelle puolalle säilytyskotelon. Kotelo on kätevä nimenomaan kehruupuuhissa, kun lankoja kerrataan, eli yhdistetään kaksi kehrättyä lankaa yhdeksi kaksisäikeiseksi, vahvemmaksi tai vaikkapa kaksiväriseksi langaksi. Näitä puolakoteloita ei kuulema ole paljon jäljellä enää. Onpa hauskaa, että tähän taloon on jäänyt yksi.

Hyvää sunnuntaita ja hyvää isänpäivää - myös omillemme tuolla pilvien toisella puolen.


Lämpimin terveisin

Jovelan Johanna

17 kommenttia:

  1. Vastaukset
    1. Ihanan paljon kiinnostusta tuntuu olevan kehruutakin kohtaan. Nuo vanhat kädentaidot ovat olleet kauttaaltaan kovassa huudossa viime aikoina :)

      Poista
  2. Wau! Nyt on löytynyt kärsivällisyyttä kasvattava harrastus! Mutta ehkä jonain päivänä voi juuri pyöritellä rukkia ihan siinä ohessa ja kuunnella kuunnelmia tai äänikirjoja! Kiitos kuunnelmavinkeistä, annan takaisin vinkin Karl Axel Björkin rikostutkimuksista 1920-luvun Helsingissä. Mielenkiintoista ajankuvaa!

    Muuten, kasvoiko sinulla maakastanjaa (-pähkylää tai -mantelia)? Keräsin juuri todella vaatimattoman sadon kauniista heinäkasvista... miten se on teillä onnistunut?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Todellakin, kehruu- ja kärsivällisyyskurssi :D

      Mulla on kuule yksi noista sarjan kirjoista äänikirjana, eli Yön sydän on jäätä, mutta en ole saanut sitä kuunneltua kuin vähän matkaa :( Olen vähän kranttu lukijoiden suhteen ja jotenkin siinä kirjassa se lukijan tyyli lukea potkii vastaan. Ihan kuin se lukisi jotain sääennustetta monotonisesti :D Pitäisi varmaan ihan kirjana lukea tuokin ;)

      Meillä ei ole maakanstanjaa ollut koskaan. Maa-artisokkaa on ja sitä kasvaa jo itsestään ja olen kokeillut maapähkinää vailla mitään menestystä, mutta maakastanja on itselleni ihan uusi juttu. Googlettelin sitä jo ja kuulostaa mielenkiintoiselta kasvatettavalta!

      Poista
  3. Kehrääminen ei todellakaan ole niin helppoa kuin miltä se näyttää. Minun naapurin rouva osaa kehrätä, upea taito. Rukki olisi, kaksikin, joskus on ollut haaveena että oppisipa itsekin. Sinulle hatunnosto että lähdit kurssille taitoa hankkimaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se näyttää niin yksinkertaiselta ja helpolta, ihanalta puuhalta! Täällä kyllä tarvitaan lukuisia lisäharjoitustunteja, mutta niitä on tiedossa, sillä saatiin rukki eilen nyöritettyä ja laitettua muutenkin kehruuvalmiuteen. Kyllä se siitä lähtee :)

      Poista
  4. Olipa kiva lukea kokemuksiasi kurssilta! Itse olen juuri koittanut saada vanhaa rukkiani toimintakuntoon, ja jos siinä joskus onnistun, olisi ihana opetella kehräämään sillä lankaa omien lampaiden villoista. En ole vain meinannut löytää kehruukurssia täältä Pirkanmaan seudulta, tai sitten en osaa etsiä oikeista paikoista.

    On muuten todella kaunis ja hyväkuntoisen näköinen tuo sinun rukkisi, ja hauska ja varsin käytännöllinen kapistus tuo puolakotelo!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä kurssi oli ihan kansalaisopiston järjestämä ja täällä Lounais-Suomessa niitä oli parikin tässä syksyn aikana. Kannattaa kysellä oman alueen vastaavia ja jos niitä ei ole listoilla, niin ehdottaa sellaista. Taito Pirkanmaa ry voisi tietää muistakin kursseista? :)

      Poista
  5. Törmäsin juuri viikonloppuna messuilla kehrääjien killan pisteeseen ja aloin miettimään millaista se kehrääminen olisikaan. Tähän päälle oli ihana lukea kirjoituksesi aiheesta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi! Millä messuilla sellainen oli? Kehrääjien kilta kuulostaa hienolta! :)

      Poista
  6. Onnittelut ensimmäisestä kerästä tuoreelle "kehruumatamille"!
    Upeaa, kun vanhat perinnekäsityötaidot ovat taas elpyneet.
    Varmuuden vuoksi kyselen, että onhan Sinulla jo ensimmäinen, ja mahdollisesti ainoakin, suomenkielinen kehruuopas, tämä: https://www.adlibris.com/fi/kirja/kehraajan-kasikirja-9789523121706
    Tai oliko peräti Tuulia itse teillä opettajanakin?

    Hih, huvittaa miten innoissani olen, kun joku saa kiinni vanhoista kädentaidoista.
    Ja mukavaa on sekin, etten nykyisin tunne itseäni enää aivan omituiseksi, kuten nuorempana, kun väkerrän milloin mitäkin käsityötä. Nimimerkillä joulukuun alussa Taitokeskukseen mattoa kutomaan, ja himmelioljetkin tuolla odottaa tekijää :-)

    - Maritta

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kuule, ei ole, joten kiitos vinkistä! En tuosta opuksesta edes tiennytkään! Pitääpä laittaa se kirjastolistalle ja tutustua ja hankkia itsellekin jos siltä tuntuu :) Meillä oli opettajana lampuri Anneli Laurila. Hän on vissiin kolmisenkymmentä vuotta pyöritellyt rukkia itse ja sen kyllä huomasi ;)

      Himmeli olisi täälläkin suunnitteilla. Sen himmelikirjankin hankin jo viime vuonna ja aihe on poltettut takaraivoa siitä saakka. Jospa tässä ennen joulua ehtisi siihenkin tutustumaan ;)

      Poista
  7. Alku aina hankalaa, mutta kohta kehräät ihan tosta noin vaan! Ja saithan sinä jo kerällisen lankaa kehrättyä :) Hienon kaulurin olet tehnyt Aukustille ja ihan itse kehrätystä langasta. Uskoisin tontun arvostavan sitä suuresti.
    Itse hurahdin kehräykseen noin vuosi sitten, nyt on takana muutama kurssi, oma "uusi" (1800-luvun) rukki hankittu ja koirien karvat koht' puoliin kehrätty. Ja ne ensimmäiset, itse kehrätystä langasta kudotut lapasetkin valmistuvat täksi talveksi.

    Hauskoja hetkiä kehräyksen parissa ja eihän sitä tiedä vaikka nähtäisiin taas kehräyskursseilla. Terveisin Anu

    VastaaPoista
  8. Aina niin ihania juttuja jovelasta. Anoppini rukki olisi minulla varastossa odottamassa, luulen että koristeeksi taitaa jäädä 😀

    VastaaPoista
  9. Kehrääminen on varmasti taito, joka kehittyy vain tekemällä. Olen seurannut paikallisen lampaankasvattajan kehruunäytöstä ja minusta oli aivan mystistä miten nopeasti ja näppärästi lankaa valmistui. Tiibetissä kehruu on perinteisesti miesten puuhaa ja he tekevät sen vättinällä taivaltaessaan pitkiä matkoja. Käveleminen ja värttinän pyörittely näytti sujuvan helposti.
    Saunamökilläni ei ole säköä ja olen istuskellut siellä takkatulen ääressä neuloen ja äänikirjoja sekä kuunnelmia puhelimella kuunnellen. Erittäin viihdyttävää saunan lämmitystä.

    VastaaPoista
  10. Ah, kehrääminen! Muistelen vieläkin mitä suurimmalla lämmöllä, kun joskus 1990-luvun puolivälissä kasi- tai ysiluokalla käytimme koko syyslukukauden kaikki käsityötunnit karstaamiseen ja kehräämiseen (kevätlukukaudella sitten kudottiin ja neulottiin niistä itsetehdyistä langoista). Kehrääminen oli oikeasti hauskaa ja todellakin rentouttavaa, varsinkin sitten kun se alkoi sujua. Siellä me koko luokka, tytöt ja pojat, keskittyneesti kehrättiin. :)
    Aluksi yksi tunti käytettiin pelkästään polkemisen harjoittelemiseen. Juuri siihen, että saadaan rukin pyörä pyörimään tasaisesti ja sopivalla nopeudella: ei liian nopeasti, mutta ei liian hitaastikaan ettei pyörä pyörähdä taaksepäin. Silloin se tuntui tosi hölmöltä ("kai nyt kuka tahansa osaa polkea!"), mutta kun päästiin itse kehräämiseen, sen kyllä ymmärsi, mikä merkitys oikeantahtisella polkemisella oli.
    Itse kehityin aika taitavaksi (siis sellaisella teini-ikäisen asteikolla) ja nopeaksi kehräämään tuota esikehrättyä esilankaa oikeaksi langaksi, mutta sen omin käsin karstatun villan kehrääminen olikin sitten vähän hitaampaa - ja ajoittain aika lailla möykkyisämpää - puuhaa. :D

    VastaaPoista
  11. Kehruutaito on hieno taito, vaikka taitaa olla aika vaikeaa. Mulla on tuo taito vielä oppimatta. Villaa on varastoissa säkkikaupalla ja rukkejakin muutama, mutta taito puuttuu. Eikä vielä oikein ole sen aikakaan, sillä tilatkaan eivät ole vielä kehruukunnossa. :)

    VastaaPoista

Kiitos kun kommentoit!